Onnellisuus ja ratkaisut löytyvät yhteisöstä

Yksi viime aikojen positiivisista kehityskuluista on ollut uudenlainen suhtautuminen yksilökeskeiseen elämäntapaamme. Julkisessa keskustelussa ajatuksen puolestapuhujana on näyttäytynyt vahvasti ainakin psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet muuallakin. Vaikuttaakin siltä, että ihmiset ovat viimein kyllästyneet oman napansa tuijotteluun ja alkaneet suunnata katseitaan myös itsestään poispäin. Kyseessä voikin olla vastareaktio liian pitkälle vedetylle individualismin aatteelle.

Yksilökeskeinen elämäntapamme on jakanut ihmiset enenevissä määrin erilaisiin identiteettiryhmiin. Yhtenäiskulttuuria Suomessa on tuskin koskaan ollut, mutta yhtenäisempi ja keskustelevampi maamme on taannoin voinut olla.

Viime aikoina paljon puhuttanut yhteiskuntamme vastakkainasettelu on lisääntynyt osittain yksilökeskeisen elämänasenteemme vuoksi. Nykyään yhteenkuuluvuutta voi kokea lukemattomin eri tavoin. Liian usein se näyttäytyy me vastaan muut -ajatteluna.

Vaikka vastakkainasettelu voi johonkin pisteeseen asti parantaa demokratian perusedellytyksiä, lisäten ihmisten tietoisuutta asioista, on se liiallisessa määrin este rakentavalle keskustelukulttuurille. Viime aikoina lisääntyneestä vastakkainasettelusta on puhuttu sellaisella volyymilla, että asian puiminen on alkanut jo pikkuhiljaa kyllästyttää.

Suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta on myös pitkälti liioiteltu. Somen algoritmit ja median markkinalogiikka ovat nostaneet vastakkainasettelun tarkastelun keskiöön, sillä se myy. Kahtiajako onkin siis näkynyt ainakin tiedotusvälineiden parissa ja julkisessa keskustelussa. Samalla suuri osa ihmisistä suhtautuu moniin asioihin edelleen äärilaitoja maltillisemmin.

Identiteettien eriytyminen on ollut pitkälti elintasomme nousun ansioita. Tällainen on ollut mahdollista jälkimoderneissa yhteiskunnissa, joissa aikaa on jäänyt muuhunkin, kuin leivän hankkimiseen pöytään. Yhteiskunnan uudet jakolinjat eivät muodostuneet enää tulonjaon ympärille, vaan niin sanotulle sosiokulttuuriselle ulottuvuudelle. Tässä yhteydessä esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja maahanmuuton teemat ovat vaikuttaneet uusien jakolinjojen piirtoon.

Vastakkainasettelu ei ole ainoastaan oman aikamme ilmiö, vaan sitä on ollut nähtävissä läpi historian.

Parhaassa tapauksessa mediassa ylläpidetyt kuvat yhteiskuntamme kahtiajaosta ovat luoneet vastareaktion, ennen kuin varsinainen kahtiajako on alkanut rapauttaa keskustelukulttuuriamme liikaa. Ehkä seuraavaksi voimme keskittyä toistemme ymmärtämiseen tai ainakin sen yrittämiseen.

Aikamme suurten ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan pitkäjänteisyyttä, mutta etenkin vahvaa yhdessä tekemisen meininkiä. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei ole yksittäisten kansallisvaltioiden, saati identiteettiryhmien ratkaistavissa. Asiaan vaikuttaminen vaatii monialaista yhteistyötä ja asian ymmärtämistä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti.

Yksilökeskeisen maailmankäsityksemme rapautuminen helpottaisi toistemme ymmärtämisen taitoa. Se loisi paremmat puitteet yhteiskunnallisen toiminnan harjoittamiselle parantaen samalla omaa hyvinvointiamme.

Kuten Keltikangas-Järvinen totesi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, olemme ihmisinä lopulta olemassa vain suhteessa toisiimme.

Todellinen onnellisuus löytyy siitä, että voi kokea itsensä merkitykselliseksi omalle yhteisölleen. Tulevaisuuden kannalta toivottavaa olisikin, että voisimme kokea yhteisöllisyyttä maailmanlaajuisestikin ihmiskuntana. Ainakin edes vähän.