Jatkuva kasvatus todellisuudessa heikentää metsäluonnon monimuotoisuutta – sitä enemmän, mitä pidempään sitä harjoitetaan

”Suomen luontopaneeli on riippumaton asiantuntijaelin, joka tukee luontopolitiikan suunnittelua ja päätöksentekoa. Luontopaneelin kannanotot ja raportit perustuvat tieteelliseen näyttöön ja monialaiseen asiantuntemukseen”.

Niinpä tartuin suurin odotuksin Luontopaneelin tuoreimpaan julkaisuun ”Jatkuvapeitteisen kasvatuksen vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen, vesistöihin, ilmastoon, virkistyskäyttöön ja metsätuhoriskeihin.”

Lähinnä minua kiinnosti metsäluonnon monimuotoisuus ja siinä erilaisten käsittelytapojen vertailu. Siihen liittyvistä tutkimuksista onkin julkaisussa laaja luettelo, mutta tarkoituksenmukainen käyttö vesittää sen merkityksen.

Tekijät unohtavat, mitä monimuotoisuus tarkoittaa. He ottavat vertailukohdaksi vanhan luonnonmetsän, jolloin kaikki toimenpiteet ovat tietysti haitallisia.

Monimuotoisuuden vertailukohdaksi ei pidä ottaa yhtä sukkessiovaihetta. Ehkä suojeluekologitkin ymmärtävät asian, jos käännän tilanteen toisinpäin.

Jos minä – aukkojen monenkirjavaan elämään ihastuneena – ottaisin monimuotoisuustarkastelussa vertailukohdaksi toista kesäänsä kukkivan aukon, vanha metsä saisi surkeat arvosanat: ei kukkia, ei perhosia, ei mesipistiäisiä, ei ruohoja eläinten syödä; vain vanhoja jäkälänpeittämiä kuusia, paksu sammalpeite ja jossakin lahopuissa piileskeleviä sieniä ja hyönteisiä.

Arvioinnin pohjana pitäisi olla pelkästään monimuotoisuus (lajien määrä) kiertoajan tai vielä pitemmän ajanjakson puitteissa. Käsiteltyjä metsiä pitää verrata luonnontuhojen jälkeen kehittyvään, samassa sukkessiovaiheessa olevaan metsään. Sukkessio ei ole riesa vaan rikkaus, olennainen osa metsän ekologiaa.

Eniten tiettyyn sukkessiovaiheeseen erikoistuneita lajeja on sukkession alku- ja loppupäässä, siis silloin kun puut ovat pieninä taimina ja silloin, kun valtapuusto on jo kuolemassa. Vähiten erikoistuneita lajeja on sukkession keskivaiheessa, varttuvassa metsässä, juuri siinä vaiheessa, jota jatkuvan kasvatuksen metsä edustaa.

Nuoriin metsiin erikoistuneita lajeja on sekä kasveissa että eläimissä. Vanhan metsän lajien urakkana jätehuolto, puuaineksen hajottaminen ja ravinteiden palauttaminen elävän kasvillisuuden käyttöön. Jätehuolto on tärkeä osa yhteisön toimintaa, mutta ei tärkeämpi, kuin ne toiminnot, jotka ylläpitävät yhteisön elämää.

Jako metsälajeihin (jotka raportin mukaan ovat monimuotoisuuden kannalta hyviä) ja avoimen paikan lajeihin (jotka ovat siis pahoja!), on mielivaltainen. Suurin osa niin luontaisten kuin ihmisenkin tekemien aukkojen lajeista on metsälajeja.

Vanhakin metsä on kerran ollut nuori, avoin kasvupaikka. Varttuneen metsän puut – kuusta lukuun ottamatta – ovat syntyneet aukolle, samoin suurin osa muista kasveista. Vain yövilkka, herttakaksikko ja maitikat pystyvät lisääntymään jo sammaloituneella metsämaalla.

Kun tarkastelee jatkuvan kasvatuksen metsiä tältä kannalta, en keksi siitä mitään monimuotoisuusetuja. Talousmetsissä vanhat puut ja lahopuut on tarkoituksella säästettävä käsittelyn yhteydessä. Runsas lehtipuusekoitus - silloin kun maaperä sen sallii – on helpompi ylläpitää jaksollisen kasvatuksen metsissä. Ero tulee sitä selvemmäksi, mitä pitempään jatkuvan kasvatuksen menetelmää ylläpidetään.