Nykyisten talousmetsien monipuolinen luonto voi yllättää monet eivätkä ne välttämättä häviä sadan vuoden takaisille ihannemetsille

Tähän alkuun sopinee pieni kertaus sadan vuoden takaisista metsistä. Suurimmat puut myytiin tai käytettiin omiin rakennuksiin, roskapuut kuten pihlaja ja raita, joilla ei ole myyntiarvoa, käytettiin polttopuuna, samoin kuolleet ja sairaat puut. Pelkästään aitoihin meni erilaista pienpuuta – katajaa, haapa- ja kuusiriukua – miljoona kuutiometriä vuodessa. Karja kulki metsässä ja söi ruohot, pensaat ja lehtipuiden taimet. Metsäpeite oli yhtenäinen, mutta puut pienehköjä ja harvassa.

Tähän luonnonsuojelijoiden ihannemetsään verrattuna nykyinen talousmetsä tarjoaa paljon monipuolisemman valikoiman erilaisia elinympäristöjä niin kasveille kuin eläimillekin.

Hyvyys syntyy juuri siitä, mistä metsätaloutta moititaan: avohakkuista. Aukot ja uudistustoimet takaavat uuden metsän synnyn, harvennukset hyvän kasvun ja taloudellisen tuotoksen. Monimuotoisuusedut syntyvät tavallaan oheistuotteina, mutta viime aikoina niihin on kiinnitetty enemmän huomiota ja parannettu metsänkäsittelyä myös monimuotoisuutta ajatellen.

Lintuharrastajalle hakkuuaukot voivat olla tylsä biotooppi, mutta kasvien ja hyönteisten tuntijat näkevät siinä ja sen eri kehitysvaiheissa kymmenien erilaisten elinympäristöjen sarjan. On paljaan maan laikkuja, varpu-, heinä- ja ruoholaikkuja, kosteita vihviläpainanteita, horsma-, vattu- ja saniaistiheikköjä sekä pölyttäjille mettä ja siitepölyä tarjoavia kukkia.

Vähitellen aukot muuttuvat taimikoiksi, jotka nekin ovat erilaisia eri-ikäisinä maaperästä ja hoitotoimista riippuen. Vanhoissa tai jatkuvan kasvatuksen metsissä ei näe pihlajaperhosia, kultasiipiä, verkkoperhosia, vattulasisiipiä, matarakiitäjiä – aukoilla viihtyviä ja lisääntyviä hyönteisiä voisi luetella sadoittain.

Suuri osa varttuneen metsän lajeista menestyy aukoillakin. Mustikka ei hakkuussa häviä. Kasvustot pilkkoutuvat kyllä pienemmiksi, mutta samalla avautuu tilaa siementaimille. Mustikkakasvuston geneettinen monimuotoisuus siis kasvaa hakkuissa, ei suinkaan vähene. Vanhat kloonit saavat seurakseen uusia. Sama koskee puolukkaa, oravanmarjaa ja käenkaalia.

Monimuotoisuusedut eivät näy yhdellä kuviolla, vaan siinä, että vierekkäiset kuviot ovat eri kasvuvaiheissa ja niillä kasvaa eri puulajeja. Metsissä on sekä valoa että varjoa; on tiheikköjä, mutta myös niin väljää, että metsokukko mahtuu lentämään. Harvennuksen jälkeen metsän aluskasvillisuus elpyy.

Monimuotoisuutta ei pidä tarkastella kuvioittain, vaan metsätilojen, kylän, pitäjän ja maakunnan tasolla. Ei sovi unohtaa myöskään niitä monimuotoisuutta lisääviä toimia, joita on tehty ja tehdään talousmetsissä metsälain, sertifikaattien ja hyvän metsänhoidon toteuttamiseksi: säästöpuut, tekopökkelöt, lahopuun säästäminen, pienvesien ja rantojen suojavyöhykkeet ja metsälain 10 § määrittelemät arvokkaat elinympäristöt.

Avohakkuun yhteydessä on helppo huolehtia myös sekametsän synnystä, jos maaperä sen sallii. Metsän ikääntyessä puulajien määrä vähenee. Näin käy niin talousmetsissä kuin luonnon metsissäkin, vaikka syyt ovat osaksi erilaiset. Vanhat luonnonmetsät ovat liki yksilajisia kuusikoita. Talousmetsissä kuivien kankaiden kuusettuminen estetään ja niin ne pysyvät mäntyvaltaisina.

Kirjoittaja on luontokirjailija Savitaipaleelta.