Kaikille otsikossa mainituille sektoreille on työsarkaa hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Kaikilla on myös oman toimintansa kehittämiseksi opittavaa toisistaan. Tämän olen huomannut toimiessani pitkään julkisen, yksityisen sekä kolmannen sektorin yhteisöjen tilintarkastajana.
Julkisen sektorin rooli on palveluiden järjestämisvastuullisena tärkein. Se on koko toiminnan perälauta.
Yksityiseen sektoriin liitetään usein valinnanvapaus, kustannustehokkuus, innovatiivisuus, nopeus ja joustavuus. Tosiasiallista valinnanvapautta rajoittaa kuitenkin verovarojen rajallisuus. Palveluiden laadussa esimerkiksi vanhusten hoivapalveluissa on ollut vakavia puutteita.
Kolmannella sektorilla tarkoitetaan yhdistyksiä, järjestöjä, puolueita, uskonnollisia yhteisöjä, ammattiyhdistyksiä, uusosuuskuntia ja säätiöitä. Kolmannen sektorin toimintaa luonnehtii yleishyödyllisyys ja autonomisuus, voittoa tavoittelemattomuus, yhteisöllisyys, solidaarisuus, eettisyys, vapaaehtoisuus, vertaisuus ja kansalaisten aktiivisuus. Kaikki osoittavat jaloja lähtökohtia ja siten ne ovat oivallisia kumppanuuksien kannalta.
Neljänteen sektoriin kuuluvat kansalaiset, kansalaisten epäviralliset yhteenliittymät ja sosiaaliset verkostot sekä kotitaloudet. Yhdessä kolmas ja neljäs sektori muodostavat kansalaisyhteiskunnan.
Toimijoita on monia ja myös tehtäviä on kaikille sektoreille. Rajapinnat on tunnistettava ja toimintaperiaatteet sovittava yhdessä. Vain yhteisellä näkemyksellä ja siihen perustuvalla yhteistyöllä voidaan rakentaa nykyistä parempaa hyvinvointia ihmisille.
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.