Kaipaus

Tulevana lauantaina vietetään pyhäinpäivää. Päivää, jolloin on tapana käydä haudoilla, siistiä niitä talvikuntoon ja sytyttää kynttilä poisnukkuneen muistoksi.

Kynttilöiden paljous on kaunista katseltavaa. Silloin todella huomaa, kuinka tärkeä paikka hautaus­maa on ja kuinka paljon kaipausta ja menetystä ihmiselämään kuuluu. Ja rakkautta. Sillä rakkaudestahan ne kynttilät kertovat. Siitä, että vuosiakin menetyksen jälkeen haluamme käydä läheistemme haudoilla ja sytyttää kynttilät heidän muistolleen. Kynttilöiden sytytys onkin aivan konkreettinen tapa osoittaa ikävää ja kunnioitusta poisnukkuneille läheisillemme.

Pyhäinpäivänä haudalla käydessä nousee monia tunteita mieleen. Muistoja viimeisistä yhteisistä hetkistä, ehkä muistoja siunaus­tilaisuudesta.

Monet näistä muistoista ovat varmasti kauniita, lohduttavia ja lämpimiä. Sellaisia, jotka nostavat kaihoisan hymyn huulille, joista tulee hyvä mieli ja lämmin rakkauden tunne sydämeen.

Jotkut muistot saattavat aristaa ja tuntua vaikeiltakin. Ehkä jotain jäi sanomatta, riita sopimatta. Välit eivät kenties olleetkaan niin läheiset kuin olisi halunnut.

Jäljellä voi olla raastava ikävä, tunne että ei selviä ilman toista. Tunne, että maailma on epäreilu, kun niin tärkeä ihminen on nyt poissa.

Näiden monenlaisten ajatusten myötä poisnukkuneet ovat yhä osa elämäämme. Vaikka he ovat poissa elämästämme, he ovat jollakin tavalla edelleen läsnä kun ajattelemme, suremme ja kaipaamme heitä.

Pyhäinpäivä muistuttaa meitä siitä, että kristillinen seurakunta on enemmän kuin vain me, tämä elävien ihmisten yhteisö. Siihen kuuluvat myös ne, jotka ovat Jumalan luona taivaassa.

Kristilliseen uskoon kuuluu luottamus jälleennäkemisestä. Että vielä jonain päivänä tapaamme taas, saamme sanottua ne sanat, jotka jäivät sanomatta, kerrottua kuinka paljon olemme kaivanneet, sulkea toisen tiukasti syliimme.