Metsäluonnon uhanalaistuminen on tosiasia

Kari Mielikäinen väitti (MT 13.12.) minun esittäneen ”vaihtoehtoisia faktoja” metsäluonnon uhanalaisuudesta kolumnissani (MT 8.12.). Näin ei ole.

Katsomme metsää eri kulmista. Minä kirjoitin metsäluonnosta, jonka monimuotoisuus on kiistatta hupenemassa. Mielikäinen kirjoitti metsävaroista, joita on mitattu valtakunnan metsien inventoinneilla jo kunniakkaat sata vuotta. VMI seuraa puuston määrää ja kasvua, maankäyttöä, metsien omistussuhteita ja terveyttä, se ei mittaa metsälajiston tilaa.

Lajistomme tilaa on arvioitu 1980-luvulta asti laajoihin aineistoihin perustuvissa uhanalaisuusarvioissa eli punaisissa kirjoissa. Tuorein on vuodelta 2019, ja se löytyy netistäkin.

Punaisen kirjan mukaan uhanalaisista lajeistamme 31,2 prosenttia eli 833 lajia elää ensisijaisesti metsissä. Näistä 171:lle tärkein uhanalaisuuden syy on vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen. Muut metsälajien uhanalaisuuden merkittävimmät syyt ovat metsätalous yleensä, lahopuiden väheneminen ja metsien puulajisuhteiden muutokset.

Vanhojen metsien määrä on hälyttävän pieni etenkin etelässä. Monen metsälajin tarvitsemat vanhat ja kookkaat haavat, raidat ja muut lehtipuut ovat vähentyneet huolimatta elävän puuston kokonaismäärän kasvusta.

On hienoa, että talousmetsien luonnonhoitotoimilla joitain metsäluonnon kannalta tärkeitä rakennepiirteitä on onnistuttu jonkin verran lisäämään. Esimerkiksi lahopuun määrä on kuitenkin edelleen riittämätön uhanalaisten lajien turvaamiseen.

Tuore OECD:n arvio Suomesta alleviivaa samaa viestiä, mitä luonnontieteilijät ovat jo pitkään kertoneet: luontokato etenee huolestuttavasti. Siksi talousmetsien luonnonhoitotoimia on lisättävä. Erityisen tärkeää on suojella jäljellä olevat vanhat ja luonnontilaiset metsät.