Voihan voimasana!

Saako työelämässä kiroilla? Mihin yhteyteen ja mihin seuraan voimasana sopii ja mihin ei?

Tätä kyseli eräs työkaveri Facebook-päivityksessään jokin aika sitten.

Vastauksia hän sai paljon, ja itsekin jäin asiaa pohtimaan.

Moni varsinkin iäkkäämmän polven edustaja ei kiroile koskaan. Joiltakin nuoremmilta kirosana taas sujahtaa puheeseen välimerkinomaisesti, ilmeisesti ihan huomaamatta ja ilman sen kummempaa merkitystä.

Itse myönnän käyttäväni voimasanoja joskus ihan lähimpien tuttujen seurassa. Saatan keskustelussa tehostaa jotakin suuren harmituksen aihetta perisuomalaisella p-sanalla – mutta vain, kun tiedän seuralaisteni korvien sen kestävän.

Kirosana saattaa päästä suusta myös, kun jotain putoaa käsistä ja leviää lattialle tai kun lyön varpaani kipeästi kiveen. Kun tarkkaan mietin, niin näissä tilanteissa tajuan vilkaisevani ensin salamannopeasti ympärilleni, ettei vain kukaan ole kuuloetäisyydellä.

Miksikö vilkaisen? En sievistelläkseni vaan siksi, etten vahingossa loukkaisi ketään.

Sillä myöntää täytyy, että ainakin minua vahva kirosanojen käyttö keskustelussa loukkaa.

Jos keskustelukumppani käyttää kovin siivotonta kieltä, minulle tulee olo ”noinko vähän minua arvostat, ettet edes viitsi puhua asialliseen sävyyn?” Sellaisesta keskustelusta häivyn hyvin äkkiä, josta molemminpuolinen kunnioitus puuttuu.

Työelämään kiroilu ei mielestäni sovi ollenkaan. Mitä siitäkin tulisi, jos kommentoisin haastateltavalle, että onpa teillä v...n paljon peltoa tai kylläpä on saa..nallisen hankala tilanne tuon byrokratian kanssa? Toinen osapuoli pitäisi taatusti minua tärähtäneenä ja asiattomana.

Oma lukunsa on ”minä nyt vaan olen tällainen, hyväksykää minut sellaisena kuin olen” -tyyli. Esimerkiksi harrastuksen vetäjä saattaa ilmoittaa, että minulla on sitten tapana kiroilla paljon, koettakaa kestää.

Miksi maksavan asiakkaan pitäisi kestää tyyliä, joka aiheuttaa epämukavan olon? Tekisi mieli sanoa, että kiroile kotonasi. Että enhän minäkään täällä töykeile, vaikkapa arvostele toisten harrastusvaatetusta tai vyötärömakkaroita kovaan ääneen.

Kiroiluhalunsa patoaminen on osa isompaa kokonaisuutta, toisten huomioon ottamista. Samaa sarjaa on esimerkiksi se, ettei kailota koko ajan omia asioitaan vaan ihan aidosti kysyy, mitä toiselle kuuluu. Sen jälkeen pitää myös antaa toiselle aikaa vastata – moni kysyy vain näön vuoksi ja jatkaa saman tien omien asioidensa selittämistä.

Toisen huomioon ottava vetää sen hiljaisemmankin hellästi mukaan keskusteluun ja antaa kiitosta sille työmyyrälle, joka ei koskaan pidä meteliä itsestään.

Arvostetaan toisiamme ja annetaan lähimmäisille tilaa, aikaa ja palautetta. Se kolahtaa ennen pitkää positivisesti omaan nilkkaan.

Kirjoittaja on Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja ja boomeri-ikäluokan edustaja.