Lukijalta: Näytetään aikuiset mallia – pannaan puhelin pois

Meillä ihmisillä on yhä pitkälti kivikautiset aivot. Ne kaipaavat läsnäoloa, rauhaa ja tunnetta yhteisöön kuulumisesta. Ne eivät ole kehittyneet elämään jatkuvassa ärsyketulvassa ja viiden sekunnin sykäyksissä.

Silti juuri sellaista arkea nykyinen yhteiskunta ja kulttuuri meille tarjoavat. Ruutuihin kietoutunut elämä on haaste aivoille – ellei jo ongelma.

Lajityypillinen tarpeemme yhteyteen on siirtynyt laitevälitteiseksi: tykkäyksiksi, sydämiksi ja kommenteiksi ruudulla. Kaivan puhelimen minäkin ja odotan, montako merkkiä hyväksynnästä tänään saan. Kuulunko yhteisöön?

Sosiaalinen media ei ole itsessään paha. Se avaa maailmaa ja mahdollistaa yhteyksiä, joita ilman moni jäisi ulkopuolelle. Ongelma ei ole väline, vaan mittakaava ja hallinnan puute. Aivomme eivät ole vielä sopeutuneet tähän todellisuuteen, eikä vastuu voi jäädä yksilön harteille – varsinkaan lasten kohdalla.

Siksi on oikein, että Suomessa ja muualla maailmassa keskustellaan sosiaalisen median rajoituksista ja ikärajoista lapsille. Meillä aikuisilla ja päättäjillä on vastuu suojella lapsia.

Osa tästä vastuusta kuuluu lainsäädännölle, mutta suurin osa arjen kasvatustyölle ja johdonmukaisille valinnoille kodeissa ja kouluissa.

Samalla on uskallettava sanoa ääneen, millaista kulttuuria haluamme rakentaa. Sosiaalinen media ohjaa helposti kohti lyhytjänteisyyttä, jatkuvaa vertailua ja heikkoa tunteiden säätelyä. Kasvatuksen tehtävä on kulkea toiseen suuntaan: kohti keskittymistä, empatiaa ja kykyä olla läsnä.

Pelkkä kielto ei maailmaa pelasta. Lapset ovat viisaita ja aistivat nopeasti ristiriidat. On vaikea vaatia heiltä rajoja asiassa, jonka ympärille me aikuiset olemme itse rakentaneet arkemme – ja jonka me olemme heille käteen antaneet, usein ikärajoista piittaamatta.

Siksi kieltojen rinnalla tarvitaan keskustelua, perusteluja ja ennen kaikkea esimerkkiä.

Laitan puhelimen pois. Muistutan itseäni, että maailma on tehty koettavaksi, ei selattavaksi.

Heidi Verkama

Kuusamo