Voimmeko oppia näkemään surevan ihmisen?

Suomalainen on jotenkin kieroon kasvanut sen suhteen, että usein ajattelemme, että on tärkeää pärjätä itsekseen. Vaikka elämä koettelisi pahastikin, niin valittaa ei saa.

Ennen vanhaan jos läheinen kuoli, niin pukeuduimme surupukuun, joka kertoi, että ihminen suree, eikä häntä kannata sen takia lähestyä. Mustaan pukuun ei pukeuduttu siis sen takia, että muut osaisivat tulla lohduttamaan, vaan jotta suruaan ei tarvitsi sanoittaa ääneen.

Tuossa omillaan pärjäämisen mallissa on jotain hullua. Tiedämme varmasti jokainen, että tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme. Ilot tuntuvat monta kertaa paremmalta, kun ne saa jakaa ja surut kevyemmiltä kantaa, kun kantajia on monta.

Avun pyytäminen on kuitenkin monelle vaikeaa, sillä se koetaan heikkouden merkiksi. Merkiksi siitä, että sitä kuuluisaa suomalaista sisua ei virtaa tarpeeksi suonissa.

Papin työn yksi osa on sururyhmien pitäminen. Sururyhmät on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat menettäneet läheisensä ja kaipaavat vertaistukea. Näissä ryhmissä pieni porukka tapaa säännöllisesti, ja luottamuksellisesti jakaa omia kokemuksiaan menetyksestä.

Aina näissä ryhmissä nousee esille se, että elämän kriiseissä ihmiset ympärillä tuntuvat ottavan etäisyyttä. Juuri silloin kun elämässä on kaikkein vaikeinta ja kaipaisi ystävien tukea, niin ystävät kaikkoavat. Vaihtavat kadulla tien puolta, eivätkä soita.

He eivät varmasti tee sitä tahallaan, vaan suojellakseen itseään. Kun ei tiedä mitä sanoa tai miten auttaa, niin on helpointa pysyä kaukana. Monet jopa ajattelevat, että varmaan tuo sureva kaipaa nyt rauhaa ja hiljaisuutta, että annanpa hänen olla ihan itsekseen, kyllä hän sitten pyytää kun tarvitsee apua.

Todellisuudessa juuri sillä hetkellä sureva kaipaisi olkapäätä ja ihmistä, joka kuuntelisi ja olisi läsnä.

Joten jos me suomalaiset emme kykenekään muuttamaan käytöstämme sen suhteen, että oppisimme pyytämään apua, niin olisiko mahdollista oppia näkemään sureva ihminen? Rohkaistua itse silloin, kun toisella on vaikeaa. Mennä hänen luokseen, vaikka ilman sanoja. Halata.

Kertoa, että yksin ei tarvitse selvitä.

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat

seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika

Hynninen, piispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.