Kun toinen haluaa reissussa painaa kohteesta toiseen ja itse viipyillä, voi ratkaisu olla yksinkertainen

Hevostilan pyörittämisestä ei ole kovin helppoa irtautua lomailemaan. Paitsi tietysti, jos olet tosi rikas, mutta sanat rikas ja hevostilallinen ovat yleisestä harhasta huolimatta usein kaksi eri henkilöä.

Lomien vähäinen määrä asettaa paineita matkakohteen ja -seuran valintaan.

Tein toissakesänä ihan onnistuneen road tripin, jonka yhtenä etappina oli Koli. Paikassa on jollain lailla uniikki energia, ja olisin voinut istua huipulla vaikka tunnin vain fiilistelemässä.

Matkakumppanini, joka itse oli Kolille halunnut, kysyi noin viiden minuutin välein, että kai me voitaisiin jo jatkaa matkaa. Jatkettiin.

Minähän olen sellainen miellyttäjä, että jos tiedän, tai edes oletan, että toinen ei viihdy jossain tilanteessa, niin siitä on äkkiä päästävä pois. En halua olla vastuussa toisen epämukavasta olosta, vaikka nykykäsityksen mukaan kai jokainen aikuinen ihminen on itse vastuussa omista tunteistaan.

Viime kesänä road trippailin yksin Lieksaan kesäteatteriin. Kävin uudestaan myös Kolilla. Istuin vaaran huipulla ensin sen tunnin, minkä olisin halunnut siellä edellisenä kesänä istua, ja sitten vielä toisen tunnin päälle.

Olen itselleni oikein hyvää matkaseuraa. Muille mahdollisesti en. Olen kauhean impulsiivinen, enkä halua suunnitella mitään.

Minulla on haasteita matkareittieni ja -tavaroideni hallinnassa sekä kokonaisuuksien hahmottamisessa. Tarvitsen joka paikassa kartan, jota en sitten kuitenkaan jaksa lukea. Minulla ei ole suuntavaistoa.

Kaiken säätämisen keskellä saatan kuitenkin yhtäkkiä haluta pysähtyä tuijottamaan jotain kirkon tornia tunniksi. Joku voisi pitää tällaista kuormittavana, mutta itse siedän itseäni hyvin. Samoin lapseni, mutta heitä onkin siedätetty pienestä pitäen.

Terapiassa käyvät ystäväni sanovat, että terapeutit kannustavat tekemään asioita, joista saa hyvää mieltä, ja tekemään niitä myös yksin. Säästän terapiakuluissa kuppaamalla hyviä neuvoja mielenterveyden ylläpitämiseen ystävieni kautta.

Säästyneillä rahoilla matkustin tammikuun alussa yksin kirjoituslomalle Espanjaan. Huomasin jaksavani omaa seuraani hyvin myös kokonaisen viikon.

Ainoastaan harhaillessani vanhassa katedraalissa mietin, että olisi hienoa saada jakaa tämä kokemus jonkun kanssa. Vai olisinko kuitenkin vain miettinyt, että vieläköhän tuo toinen jaksaa ja haluaa olla täällä?

Oliko yksinäistä? Ei. Jos jotain, niin olisin halunnut karistaa kirjani hahmotkin kimpustani aina siksi aikaa, kun en kirjoittanut. Ne tuppaavat joskus kulkemaan mukana pyytämättäkin, enkä edes pidä heistä kaikista. Toivottavasti kuitenkin nauttivat reissusta hekin.

Porukassa matkustamisessa on valtavasti hyviä puolia. Kuitenkin haluaisin herättää myös sellaisen ajatuksen, että mitä jos vain menisit yksin?

Huolehtisit hetken vain itsestäsi muiden sijaan. Kahden tunnin aamukahvit on ihan okei, eikä kukaan hoputa.

Kukaan ei tosin myöskään kerro sinulle missä olet, ja mihin päin sinun kuuluisi seuraavasta kadunkulmasta kääntyä, mutta jos minä löysin juna-aseman, niin sinä löydät ihan mitä vain.

Hyvässä tapauksessa jotain uutta itsestäsi.