Kaupan liian miedot pippurit saivat minut miettimään, pitäisikö ryhtyä chilipääksi?

Eräänä päivänä valittelin kaupan chilien mietoutta. Se sai minut miettimään, pitäisikö ryhtyä chilipääksi?

Chilipäät edustavat minulle puolimystistä hahmoa. Kun tavallinen maitosuu jo alkaa hikoilla, chilipää lorauttaa ruokalusikallisen äärimmäistä tulisoosia valmiiksi polttavaan ruokaan. Sitten hän popsii aterian ja maiskuttaa päälle.

Huh! Siinä on tavoitetta kerrakseen.

Olen uskoakseni varsin hyvissä asemissa. Siedän jo valmiiksi melko tulista ruokaa, tai ainakin tulisempaa kuin moni lähipiirini ihminen. Intialaisessa ravintolassa kolme punaista pippuria ruokalistalla tarkoittaa minulle miedohkoa mutta miellyttävää poltetta.

Mutta jos mielin aidoksi chilipääksi, minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani. Todellinen chilipää ei nimittäin ole mikään vellihousu.

Chilipaprikoiden tulisuus johtuu pitkälti niiden sisältämästä kapsaisiinista. Tulisen ruuan sietokyky kasvaa syömällä. Syöminen kuitenkin on totista työtä. Kaupan chilit ovat mietoja, sillä olen jo tottunut tulisempaan.

Mikä sitten olisi riittävä taso? Kuinka korkealle tahdon kivuta paprikoiden tulisuutta mittaavalla scovillen asteikolla?

Ruokakaupan vihreät, tanakat jalapenopippurit osuvat asteikon alapäähän. Niiden scovillelukema on 3 500–8 000. Asteikon keskivaiheilla löytyy samannimiseen maustekastikkeeseen käytettävä tabascopippuri ja cayannepippurit.

Sitten tulevat habanerot. Vielä ylempänä naga jolokiat. Niissä voisi olla tavoitetta kerrakseen. Totiset chilipäät tosin nauravat. Heidän huuliaan kärventävät Carolina Reaper -paprikat. Niiden scovillelukemat ovat jopa kahden miljoonan luokkaa.

Se on yhtä väkevää kuin jotkin poliisin paprikasumutteet.