Karvat ovat eläinihmisen salainen ainesosa.
Jos Marsiin halutaan lähettää jotakin ennen meitä, ehdotan karvoja. Karva voisi olla yksinäisten luotaimien jälkihuuruissa matkaava pioneeri.
Ei nimittäin ole paikkaa, minne karva ei pääsisi.
Karvat uiskentelevat juustokakkujen hyydykkeessä. Ne luovivat etuhampaiden väliin ja törröttävät ilkkuen uunista nostetussa lasagnessa.
Jos ihminen pääsee joskus toisiin galakseihin, saamme vain todeta karvan olevan jo siellä.
Keväällä koittaa karvojen satokausi. Vaaleat ovat hevosen, tummimmat koiran, pisimmät minun.
Karvaan liittyy myös lapsuuden keittiömuisto.
Minusta ja kahdesta ystävästä oli tullut talven aikana kovia leipureita. Meillä oli tuolloin myös mutkaton luokkahenki. Mikäpä maistuisi luokalle yhtä hyvin kuin suklaakakku.
Leivoimme kakut kolmistaan pienessä keittiössämme. Lapinkoira Ellu seurasi tilannetta. Sen yhden hännän siivouspartio oli leipomistilanteissa aina valmiina.
Kakkujen päälle pursotimme kermalla 3B.
Seuraavana päivänä vedimme kakut pulkalla kouluun ja ne tarjoiltiin juhlallisesti koko luokalle.
Kakkupalat päätyivät kuitenkin yksi toisensa jälkeen kaikkiruokaisena tunnetun Ramin pulpetille.
Kun ällistelimme muiden paitsi Ramin kranttuilun syytä, kauhaistiin meille palanen näytteeksi. Karvaa oli kakussa niin sanotusti Porvoon mitalla.
Höysteen alkuperä oli tietysti talvikarvaansa karistava siivouspartiolainen.
Nyt karvakakku on muisto vain. Ellun tuhkat on levitetty juhannusruusun juureen. On silti kosmoksen järjestyksen mukaista, että sen karva leijailee aamuhämärissä jostakin kahvikuppiini.