Viimeinen HIHS Jäähallilla loi odotuksia tulevaisuuteen – yleisö tarvitsee Maamme-lauluja

Helsinki International Horse Show’n neljännesvuosisadan mittainen historia yhdessä jääkiekkoilun kanssa päättyi sunnuntaina. Horse Show’han on ratsastettu koronavuosia lukuun ottamatta vuodesta 1985 alkaen, ja aluksi se järjestettiin Messukeskuksessa. Vuonna 1997 tapahtuma siirtyi Jokereiden Hartwall Areenalle ja vuodesta 2014 se on järjestetty HIFKin kotipesässä Helsingin Jäähallilla.

Nähtäväksi jää, millainen kilpailu Messukeskukseen taas saadaan, kun HIHS seuraavan kerran järjestetään vuonna 2026. Liikkeellä on yhtä lailla innostusta kuin epäileviäkin ajatuksia.

HIHSin ajankohdan muuttuminen seuraavasta kerrasta lähtien syksystä kevääseen on harmi, mutta se johtuu siitä, että tapahtuma on niin perin hieno. Kun hevosihmisten kesä loppuu, he joutuvat Suomessa putoamaan pimeään, kylmään ja märkään syksyyn ja talveen, ja siinä kohdassa HIHS on ollut kuin pehmentävä patja, kuin pieni etukäteinen joulu. Vaikka ei pääsisi paikallekaan, HIHS on ollut hyvä syy istua rauhassa alas television ääreen nauttimaan huippuluokan ratsastuksesta. Miten me selviämme syksystä ilman sitä taukoa arjesta?

Jone Illi ja Celtas Quillian kunniakierroksella. Kuva: Heidi Lammi

Tämän vuoden Horse Show’ssa kaikkein parasta oli suomalaismenestys ja nuorten suomalaisten ratsastajien osaaminen ja tapa ratsastaa. Tähdiksi nousivat tietenkin voitonnälkäinen Jone Illi ja viikonlopun ainoa suomalainen isoimpien luokkien hyppääjä Aura Vasama. Illi ja Vasama ovat hyvin erilaisia ratsastajia uriensa eri vaiheessa, mutta molemmat nostavat katsojille huimasti odotuksia. Yleisö tarvitsee Maamme-lauluja, ja vaikuttaa lupaavasti siltä, että niitä saadaan kyllä kuulla myös Messukeskuksessa.

Kahdesti kuultu Maamme-laulu oli tietenkin viikonlopun paras kappale, mutta muutenkin Horse Show’n musiikki tehdään kivalla tavalla, kun maailman tähdille soitetaan nollaradan jälkeen leikkisästi valittua oman maan omaa musiikkia.

Kilpailupuolella vuorottelevat pääluokkien henkeäsalpaava valtavien esteiden hyppääminen sekä aikaluokkien vauhti ja riskinotto, jotka molemmat pitävät katsojan otteessaan. Molemmissa ratsastus on muuttunut kaikkiaan siistiksi – vain harvan ratsukon kohdalla piti nostaa kulmia, että onkos tuo hevonen nyt onnellinen urheilija ja oliko tuo ratkaisu reilu.

Vekardo ja Lassi Lehmusto sulattivat sydämiä. Kuva: Heidi Lammi

Horse Show’n väliaikaohjelmat ovat jokavuotinen keskustelun aihe, ja monien sydämiin ovat kaiholla jääneet esimerkiksi takavuosien kasakat. Toisaalta nyt niiden sijalla on nähty hienoja klinikoita. Ehkä ne voisivat kestää edes hieman pidempään?

Hieman yllättävästi viikonlopun yhdeksi huippukohdaksi muodostui kansallinen Pohjola kür-finaali kouluratsastuksessa. Kilpailua oli kiva seurata, kun mukana oli kuusi hyvin erilaista ratsukkoa tekemässä erilaisia asioita, joukossa myös kuvankaunis keltainen poni. Valtavat suosionosoitukset sai Lassi Lehmuston Vekardo – hieman möhköfanttimaisen hevosen ja taitavan ratsastajan pehmeä ja virheetön esitys sulatti katsojien sydämet. Myös Justina Vanagate-Samuilen iloisuus nosti kouluratsastuksen pisteitä.

Sillä iloisuutta kilpailuissa todella pitää olla! Välillä se ihan harmittaa, että kun Horse Show on yleisölle juhla, mutta kovimmat ammattiratsastajat ovat hienoimpienkin suoritusten jälkeen naama lapiona kuin Janne Ahosella aktiiviaikoina.

Eli jos jotain saa vielä toivoa, niin voidaanko Jone Illi velvoittaa iloitsemaan onnistuneista radoista nykyisellä tyylillään elämänsä loppuun saakka?

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.