Vauhdin hurma on hevosalan supervoima

On helppoa kuvitella, kuinka Minna-Marika Kumpulainen kulkee verkostoissaan ja kyselee, että onko teillä hetki aikaa puhua raviurheilusta. Hän on ihminen, joka haluaa tartuttaa hevoskärpäsen pureman muille, koska hän haluaa muillekin onnen tunteita, joita hevoset tuovat.

Siksi Jämsässä toimiva Kumpulainen haluaa keksiä tavan, miten Himoksen hiihtokeskukselta saisi väkeä hevosen kyytiin. Hän haluaa tarjota lajiin tutustujille hevosten persoonallisuuden ja lempeyden, mutta myös niiden vauhdin.

”En ole koskaan tavannut ihmistä, joka ei olisi nauttinut, kun pääsee hevosen kyytiin ja reipasta päästetään”, Kumpulainen sanoi.

Lisäsi vielä, että keskisuomalaiset ovat rallikansaa.

Siinä on pointti. Hevosilla on pehmeä turpa, ja on hauskaa katsoa, kun polle lutraa lesevedellä. Mutta vauhdin hurmaa ei pidä aliarvioida, eikä sen mukanaan tuomaa pientä vaaran elementtiä. Hevosten kanssa asiat ovat aitoja, riskitkin.

Moni varmasti tykkää ihan vain talutella hevosta metsässä, mutta kyllä on oma kannattajakuntansa sillä, että tuuli pistää poskissa, vesi valuu silmistä ja maisemat vaihtuvat kuin vuoristoradassa.

”Kuinka lujaa me oikein mentiin?” on monen kysymys, kun on ajettu vasta vähän juoksua.

Totta puhuakseni monille ratsuihmisillekin vauhti alkaa olla aika vieras juttu, kun nykyään niin paljon vain kihnutetaan maneeseissa, kentillä ja kävelylenkeillä. Koskaan ei enää kokeilla, kenen hevonen kulkee kovimpaa.

Kumpulainen toivoo, että koko hevosala miettisi, miten saisi jaettua lajin elämyksiä nykyistä vahvemmin myös lajin sisällä. Hän ehdottaa, että esimerkiksi valmennustallien kannattaisi tarjota kimppahevosten omistajille muutakin elämystä kuin vain ravit ja ravirata, vähintään ottaa heidät somen kautta osaksi tallin arkea.

Jos hevosella on sata omistajaa, kaikkia ei tietenkään voi ajeluttaa. Mutta on aika monta sellaista omistajaa, jotka eivät ole koskaan olleet oman hevosensa kyydissä, vaikka sen voisi vaivattomasti järjestää.