Teknillisen korkeakoulun opiskeluaikoina Sini Merikallio treenaili omaa ravihevostaan opiskelukavereidensa kanssa. ”Viksi oli mukava harrastuskaveri, joka opetti meille paljon.” Kuva: Juha Nurminen
Avaruustutkija-eläinlääkärin lasikatot murtuivat suonsilmäkkeessä
Tekniikan tohtori, avaruustutkija ja eläinlääkäri Sini Merikallio oppi jo nuorena, että lasikatot on tehty murrettaviksi.Tilaajalle
Suomenhevonen on Sini Merikallion mukaan paras kaveri luonnossa liikkumiseen. Kuvassa ratsuna on työkantakirjatamma Lilli. Kuva: Margit HögströmLapsesta asti ravitallin arkeen osallistunut Sini Merikallio (45) sai nuoresta lähtien seikkailla suomenhevostamma Tuli-Toton eli Tupun kanssa Myrskylän metsissä. Eräällä uusien reittien tutkailuretkellä maa petti ratsukon alta. Ratsukko upposi suonsilmäkkeeseen.
”Myrskylän vapaapalokunta tuli meidät pinteestä pelastamaan ja muistan, kuinka reipas naispelastaja hyppäsi epäröimättä jorpakkoon tamman viereen pujottamaan liinaa sen jalkojen taa. Tämä mursi monet lasikatot silmistäni ja ajattelin, että joskus haluaisin olla kuin tuo upea nainen ja hypätä rohkeasti ja epäröimättä ammattitaitooni luottaen kohtaamieni ongelmien kimppuun”, Merikallio muistelee vuosikymmeniä myöhemmin.
Sen koommin lasinsiruja on lennellyt Merikallion elämässä. Avaruusfyysikoksi valmistuttuaan hän teki pitkään töitä Ilmatieteen laitoksella tutkijana ja väitteli tekniikan tohtoriksi.
”Osallistuin moniin projekteihin Mars-laskeutujista aina sähköisen aurinkotuulipurjeen kehittelyyn.”
Omat silmäsairaat vanhenevat koirat saivat Merikallion pohtimaan, mitä hän voisi eläinystäviensä eteen tehdä. Niinpä hän opiskeli eläinlääkäriksi ja valmistui ammattiinsa viime vuonna.
Tänä päivänä Merikallio työskentelee etupäässä kissojen ja koirien parissa helsinkiläisellä eläinlääkäriasemalla ja osan aikaa Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalalla Mäntsälän Saarella.
”Saarella kosketusta tulee muun muassa lehmiin, alpakoihin, kanoihin, sikoihin ja hevosiin.”
Mahdollista on, että Merikalliosta vielä tulee Suomen ensimmäinen astronautti. Hän on toista kertaa mukana Euroopan avaruusjärjestön astronauttihaussa. Kymmenen vuotta sitten hän selviytyi kymmenentuhannen hakijan joukosta 192:n parhaan joukkoon. Tämänkertainen hakukierros ratkeaa ensi syksynä.
Kaikkien elämänvaiheidensa läpi Merikallio on pysynyt hevosihmisenä. Hän kertoo nykyään ratsastelevansa yksinomaan maastossa.
”Mennään hevosen tahdissa käpsytellen, täysin tavoitteettomasti ihan vain luonnosta nauttien.”
Lapsena ja nuorena Merkallio vietti paljon aikaa tallilla, jossa kasvatettiin ravihevosia.
”Kaikki lomat menivät siitostammojen ja varsojen kanssa touhutessa. Nimeämiäni hevosia on kymmeniä, niistä parhaiten menestyneitä Whizzo Whizkid, Quasard ja Wheelie Awake.”
Diplomi-insinööriopintojen aikaan teknillisessä korkeakoulussa Merikallio sijoitti opintolainat hyvään käyttöön ja osti opiskelukavereidensa Päivi Kokon ja Juha Nurmisen kanssa ravihevosen.
”Kävimme itse treenailemassa Viksu-hevosta Vermossa. Jokunen starttikin tuli silloin ajettua, mutta ikimuistoisin on Forssassa saavutettu montén kolmossija vauhdikkaalla Pentti Oskarilla.
Ehdottomasti tärkein hevonen kautta aikojen Merikalliolle on ollut suomenhevostamma Tupu.
”Sain suomenhevostamma Tuli-Toton, eli Tupun sen tullessa tallille neljävuotiaana vaihdossa lämminverivarsaan. Opetin sen itse maailman parhaaksi maastoratsuksi ja seikkailimme Myrskylän metsiä parinkymmenen vuoden ajan ristiin rastiin. Satula ja kuolaimet jäivät pian pois ja etenimme ihan inkkarifiiliksissä.”
Ei ole kiire minnekään. On hyvä antaa niin muille kuin itselleenkin aikaa prosessoida ja reagoida.
Suonsilmään putoamisen lisäksi Sini Merikallio ja Tupu kohtasivat kahdenkymmenen yhteisen vuotensa aikana monia luonnon kiehtovia tapahtumia.
”Kerran laukattiin täysiä Malminkartanon metsissä vanhaa metsätietä ylös. Edestä isosta puusta lennähti lentoon huuhkaja ja Tupu pysähtyi sitä katsomaan. Iso ilves oli puun juurella, ehkä jopa sitä huuhkajaa kyttäämässä. Se katsahti meihin ja katosi sulavasti metsän siimekseen. Hevosen kanssa pääsee todella lähelle luontoa!”
Varsojen syntymät ovat aina sykähdyttäneet Merikalliota.
”On upeaa, miten valmiina varsa maailmaan tulee ja kuitenkin niin hontelona ja haavoittuvaisena. Mahtavimpia ratsastuslenkkejä olivat ne, jolloin sain Tupun varsan Kuun käsihevosekseni. Oli ihanaa, kun kauan odotettu varsa tökki jalanvieressä ja rakas tamma toimi kuin ajatus − sen kanssa usein tuntui kuin kaviot olisivat käsien jatkeena.”
Vaikka ehtiväinen ihminen onkin, Merikallio korostaa hevosharrastuksen mottonaan kiireettömyyttä.
”Ei ole kiire minnekään. On hyvä antaa niin muille kuin itselleenkin aikaa prosessoida ja reagoida.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
