Kevään tullen suurkilpailut lähestyvät ja spekuloinnit Suomen edustajista pääsevät pikkuhiljaa vauhtiin. Kotimaan ykkösketju on jo joitakin vuosia ollut hieman harvalukuinen, eikä suurta suosikkia ole ollut useampaan vuoteen. Tietynlaisen hypen synnyttäminen suurten kilpailutapahtumien ympärille on täten haastavaa.
Tammikuun aikana keskustelu velloi naapurimaan supertähden, Calgary Gamesin ympärillä ‒ molemmin puolin Pohjanlahtea. Calgary Games on “meidän hevonen”. Se on myös ruotsalaisille “meidän hevonen”. Isänmaallisuus ja tietty maajoukkuehenki saavat suuret joukot seisomaan yhden hevosen takana. Mutta onko todella niin, että “meidän hevosen” tarvitsee jo lähtökohtaisesti olla absoluuttinen huippuhevonen?
Prix d’Amerique -viikonloppua paikan päällä seuranneena ei voinut olla huomaamatta, että tänä vuonna suuri kansan suosikki loisti poissaolollaan. Moni suomalainen jätti matkan väliin Calgary Gamesin suunnattua tyhjin käsin kotimatkalle. Ranskalaisetkaan eivät tavalliseen tapaansa heiluttaneet suuren suosikkinsa huiveja rumpujen tahtiin, koska eivät selvästi oikein tienneet, kenen huivia heiluttaisivat. Yleisöä oli takavuosien tapaan lehterit täynnä ja tunnelma kokonaisuudessaan hyvä, mutta se uskomattoman hieno fanikulttuuri puuttui.
Prix d’Ameriqueta seuraavana päivänä pariisilainen jalkapalloseura PSG pelasi kotiottelun, jossa tunnelma oli täysin toinen. Joukkueen kärkenä pelaavat jalkapallon MM-kilpailuissa uskomattoman hienosti menestyneet Mbappé, Neymar ja Messi. Kirkkaimpana tähtenä kansainvälisesti loistaa tietysti Lionel Messi, mutta arvannette, kenen mukaan nimettyä kappaletta fanikatsomo lauloi. Ranskalaistähti Kylian Mbappé vei selvästi huomion tämän hetken suurimman futisnimen nenän edessä.
Vaikka Mbappén kohdalla ei voida missään tapauksessa puhua altavastaajasta, isänmaallisuus ja oman maan edustaja oli selvästi lähellä kansan sydäntä. Vastakkainasettelua kotimaisen altavastaajan asemassa olevan hevosen kanssa on ehkä epäreilua tehdä, koska kyseessä on maailmanluokan jalkapalloilija. Silti herää kysymys; Miksi menestysodotukset ohittavat raviurheilussa isänmaallisuuden ja me-hengen?
Tamperelaisena asetelmaa tulee tietysti peilattua myös jääkiekon maailmaan. Meillä kansa jakautuu kahtia, mutta yhteenkuuluvuuden tunne oli läsnä eritoten “meidän Hakamettän” viimeisissä SM-liigaotteluissa. Normaalisti napit vastakkain olevat Ilveksen ja Tapparan kannattajat saapuivat jopa vastapuolen joukkueen otteluun kokemaan hallin tunnelmaa. Viimeisestä ottelua seuranneena voin todeta, että juuri se yhteenkuuluvuuden tunne oli kaikista voimakkain ‒ sinä iltana me ei oltu Ilveksen tai Tapparan kannattajia, vaan tamperelaisia.
Vaikka molemmat vertailukohdat voivat tuntua jokseenkin kaukaa haetuilta, niiden tarkoitus on korostaa yhteenkuuluvuuden tunteen merkitystä joukkohypen syntymisessä. Se sai minut pohtimaan tunteen muodostumisen taustoja ja ehkä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia, joilla voitaisiin saada ravikansa todella innostumaan kotimaisesta urheilusta.
Toistaiseksi suurkilpailujen kotimainen edustus on suurelta osin annettu raviurheilun seuraajien näkökulmasta ulkopuolelta. Eri vaihtoehtoja spekuloidaan ja kaikilla on omat suosikkinsa, mutta lopulta yksittäinen henkilö valitsee kutsuttavan hevosen. Jo viime keväänä peräänkuuluttamani karsintamahdollisuudet suurkilpailujen suomalaisedustuksen valitsemiseksi voisivat rakentaa jännittävää tunnelmaa askel kerrallaan kohti kaikista suurimpia kilpailuja ja kansa ehtisi valikoimaan omaa suosikkiaan.
Vaikka kannatan ehdottomasti kilpailutulosten merkitystä kilpailijavalinnoissa, kansan suosikin synnyttämiseksi yhden villin kortin äänestyskään ei välttämättä olisi huono ajatus. Elitloppetissa tätä kokeiltiin vuonna 2022, jolloin kritiikkiä aiheutti lähinnä äänestyksen ajoitus ja liian lyhyt valmistautumisaika. Hyvissä ajoin järjestetty äänestys saattaisi jopa kannustaa hevosten taustavoimia panostamaan markkinointiin ‒ ensisijaisesti hevosensa, mutta välillisesti myös koko raviurheilun.
Henkilökohtaisesti suhtaudun pessimistisesti iltaravien yleisöryntäykseen, mutta suurkilpailuissa ja kotimaisissa hevosissa on potentiaalia. Tänä vuonna omasta tallista ei löydy potentiaalista edustajaa kansainvälisiin edustustehtäviin, mutta urheilullisesta näkökulmasta odotan todella pääseväni seuraamaan kotimaisen ykkösketjun tauoltapaluuta ja taistelua siniristilipun kantajan roolista. Minä aion seisoa “meidän hevosen” takana.
Kirjoittaja on ravivalmentaja