Kirsi Oksanen kouluttaa hevoset yksin – Ville Vaurion ”Kenttis” oli vaikein lapsi

Jo vähän vanhanaikaiseksi käynyt ratsuttamistapa on laittaa selkään niin kutsuttu apina, eli nuori ja notkea ihminen, joka todennäköisesti pysyy kyydissä. Ja jos ei pysy, hänellä on aikaa parannella vammoja. Maassa taas on ihminen, joka käskee hevosta eteenpäin, jolloin sille ei jää niin aikaa temmeltää.

Viime vuosina ainakin Suomessa esiin ovat kuitenkin nousseet toimintatavat, jossa hevonen halutaan pitää rentona, eikä rodeoliikkeitä nähdä.

Pyhäsalmessa asuva Kirsi Oksanen on periaatteessa harrasteratsastaja, mutta hänellä on tallissaan kymmenkunta hevosta ja kokemusta kenttäkilpailuista kansainvälisellä kolmen tähden tasolla.

Oksasen oma ammattipolku on ollut omaperäinen. Lukion jälkeen hän lähti opiskelemaan lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta päätti keskeyttää siellä, kun oma sidekudossairaus teki opiskelusta mahdotonta. Kun sairaus oli saatu hoitotasapainoon, hän jäi kuudeksi vuodeksi ratsastamaan ja hoitamaan hevosia, kunnes päätti palata opintojen pariin. Valmistuttuaan hän on työskennellyt terveyskeskuslääkärinä, ja nykyään hevoset ovat iso harrastus.

Kun Skyhigh voitti Ypäjällä 4-vuotiaiden Paccelli Cupin, Kirsi Oksanen pystyi ratsastamaan kylältä Laatuarvosteluun reppu selässä. Kuva: Raisa Francis

Oksanen sisäänratsastaa eli kouluttaa ratsastuksen alkuun omat kasvattinsa, Raisa Francisin kasvatit sekä joitain tuttujen hevosia. Hän on myös kouluratsastaja Ville Vaurion hevosten vakioratsuttaja. Itse asiassa hänen nykyinen systeeminsä syntyi Vaurion nyt 9-vuotiaan Merry Franciksen ansiosta tai takia.

”Se vaati niin paljon toistoja, että emme pystyneet resursoimaan siihen kahta ihmistä. Lisäksi sen oli helpompi keskittyä vain yhteen ihmiseen”, Oksanen kertoo.

Oksanen miettii, että monelle hevoselle on hyötyä siitä, sisäänratsastustilanteessa ihmisiä on vain yksi, jolloin hän saa hevosen koko huomion itseensä. Hevonen ja ihminen muodostuvat ratsukon, ja hevonen oppii, että se keneen sen pitää tukeutua, on selässä.

Nykyään yksin tekeminen on pakkokin, kun Oksasen puoliso Paavo Huttunen loukkaantui pahoin kenttäratsastusonnettomuudessa muutama vuosi sitten.

Työnsä Oksanen aloittaa hevoselle omassa tutussa paikassa, olkoon se sitten karsina, käytävä tai pihatto. Ensin hän viettää hevosen kanssa aikaa niin, että hevonen tulee tutuksi hänelle ja hän hevoselle. Kun hevonen on kiinnostunut hänestä, eikä jännitä, hän alkaa kiipeillä jalustimesta selkään. Varsomiskarsina on erityisen hyvä paikka, mutta muuallakin onnistuu. Ensin hän pysyttelee hevosen yhdellä kyljellä vain toisesta jalustimesta, ja kun hevonen on siihen suopea, hän nousee selkään istumaan. Varsomiskarsinan kokoisessa tilanteessa hevosta pystyy pyytämään eteenpäin, pysähtymään ja astumaan sivulle.

Sen lisäksi juoksutuksessa opetetaan äänikäskyt isommassa tilassa: lähtemään liikkeelle, pysähtymään, hiljentämään ja lisäämään vauhtia. Jos joku hevonen tuntuu vaativan ihmisen koko ajan pääpuoleen, Oksanen saattaa ohjas ajaa sitä innostaakseen sen uskaltautumaan itsenäisemmin liikkeelle.

Kun meno pienessä tilassa alkaa tuntua varmalta, lähdetään kentälle tai maneesiin. Sielläkin Oksanen menee yksin: nousee ensin kyljelle, sitten selkään, sitten pyytää muutaman askelen eteen, sitten opettaa pysähtymään ja kääntymään. Pyörimiskertoja tarvitaan vain pari, ja sitten voidaan lähteä uralle harjoittelemaan.

”Yleensä ne keksii idean tosi nopeasti, kun siinä olen vain minä ja hevonen, eivätkä ne seuraa maassa olevaa ihmistä tai kuuntele häntä”, Oksanen sanoo.

Ravia mennään ensin pari hiipivää askelta, sitten neljä, ja sitten vähän kerrakseen enemmän ja enemmän. Kun päästään tekemään ensimmäiset laukat, alkaa hevonen olla valmis maastoon kaverin kanssa.

Joillekin yksilöille voi olla alussa vaikeaa mennä reippaasti, ja silloin voi olla hyväksi saada kaveri mukaan vetohevoseksi innostamaan eteenpäin.

Ville Vaurion Merry Franciksen totuttaminen ratsastajaan kesti pienen ikuisuuden, mutta kun se tehtiin huolella, hevosesta tuli erittäin luottavainen. Merry Francis sai ensimmäisen ruusukkeensa Kirsi Oksasen kanssa Tahkolla 5-vuotiskeväällä.  Kuva: Raisa Francis

Oksanen kertoo, että hän on loukkaantunut sisäänratsastuksessa kertaalleen ihan uran alussa. Nykyään hän pyrkii mahdollisimman vähäiseen stressiin sekä kouluttajalla että hevosella. Hän miettii, että on useita hyviä tapoja sisäänratsastaa. Hänen systeemissäänkin pääasia on tilanteen havainnoiminen. On tulkittava hevosta oikein ja joka vaiheessa on oltava tarkka siitä, että hevonen on valmis seuraavaan.

”Kun hevonen on sinut tilanteen kanssa, sille ei tule tarvetta hyppiä seinille”, hän sanoo.

Joka kohdassa on myös oltava johdonmukainen: pyydetään, rohkaistaan ja aina kiitetään, kun hevonen tekee asian oikeaan suuntaan. Oksanen käyttää usein namipaloja.

”Saan niillä hevosen huomion itseeni, ja ne toimivat kiitoksena. Kun menen selkään, ne kääntyvät minua kohti ja odottavat namia”, hän selittää.

Vielä ensimmäisten ravipätkien jälkeen hän voi antaa namipalan, jos hevonen on juoksemisesta kovin hämillään. Pian namit kuitenkin jäävät ratsastuksesta pois, ettei hevonen opi pysähtelemään kaula mutkalla ja pyytämään lisää. Selkään nousussa niitä voi käyttää pitkäänkin.

Oksanen kertoo, että suurin osa hevosista etenee tietyn kaavan mukaan, mutta osa vaatii erityisjärjestelyjä. Nopeimpia opettaa ovat suomenhevoset, sitten tulevat estesukuiset hevoset ja arimpia ja vaikeimpia ovat kouluhevoset.

Oksanen laskee, että jos estehevosen kanssa tekee kohtuullisen intensiivisesti, eli maksimissaan neljä kertaa viikossa ja 20 minuuttia kerrallaan, yleensä ne menevät kuukaudessa kaikki askellajit ja hyppäävät kavaletinkin.

”Poikkeuksiakin on, koulusukuisista esimerkiksi tuntemani secretiläiset ovat olleet keskiverto estehevosta nopeampia”, Oksanen lisää.

Kaikkein vaikein on siis ollut Merry Francis (Pin Rock's Black Velvet - Duendecillo P), jonka Oksanen osti kasvattaja Raisa Francikselta itselleen kenttähevoseksi sen käännyttyä kaksivuotiaaksi.

Oksanen kuvaa sitä älyttömän kohteliaaksi hevoseksi, joka kuitenkin vetäytyy helposti. Vuotiaana se oli saanut paniikin pelkästä juoksutusvyöstä, vaikka se oli paljon käsitelty varsa.

Merry Francis oli Oksasella mukana hänen asuessaan Ruotsissa, ja hän laittoi varsan koulutettavaksi western-tyylillä toimivalle taitavalle kouluttajalle. Hän opetti Merry Franciksen kantamaan satulaa, mutta eteneminen oli hidasta. Varsa jäätyi, ja pahimmillaan pisti maate.

”Se oli sen verran herkkä, että se ei kestänyt”, Oksanen toteaa.

Kun hän muutti Ruotsista Suomeen, hän jatkoi varsan kanssa itse.

Oksanen aloitti Merry Franciksen kanssa taluttelemalla sitä aina niin, että toinen käsi tuli hevosen selän yli. Kun hevonen oppii hyväksymään sen täysin talutuksessa, alkoi kyljelle kiipeily. Sitä sitten tehtiinkin. Vaikka kuinka pitkään hän harjoitteli pysähdyksiä ja liikkeelle lähtöjä nousematta kokonaan selkään, roikkuen hevosensa kyljellä. Kun hän aloitti selkäännousuharjoitukset 4-vuotiskesällä, hän istui hajareisin ruunansa selässä helmi-maaliskuussa.

Se oli kuitenkin viisaasti käytettyä aikaa, ja sen jälkeen kehitys oli huimaa.

”Kun paletti loksahti kohdalleen, sen jälkeen se on ollut aina superhieno. Toukokuussa oltiin jo helpossa beessä palkintojenjaossa Lupiksella”, Oksanen myhäilee.

Samalla kaudella hän kilpaili muutamat kenttäkilpailut, ja Ville Vaurio osti ruunan itselleen 5-vuotiskauden lopussa 2021. Nyt se menee kouluratsastuksessa kovaa kyytiä kohti GP-ratoja. Kuriositeettina mainittakoon kenttäkilpailu, johon Vaurio sillä osallistui. Lopputulos oli hylkäys rataesteiden jälkeen, mutta harrasteluokan kouluohjelmasta tuli maireat 94.211 prosenttia.

Oksanen myöntää, että kyllä hän ehti miettiä moneen kertaan, että tuleeko tästä yhtään mitään, millään keinolla.

”Mutta kun tiesin, kuinka paljon kapasiteettia sen emällä oli, ei luonne sallinut antaa periksi. Ulkopuolista ei olisi kyllä kehdannut siitä laskuttaa, että roikuin kahdeksan kuukautta kyljellä”, hän hymyilee.

Kovalla hän ei halunnut yrittää, sillä hevosen kapasiteetin ja nopeuden tuntien ei olisi voinut arvata, mihin suuntaan seuraavaksi mennään ja millä nopeudella.

Kirsi Oksanen on myös taitava esittämään nuoria hevosia kilpailuissa. Kuvassa Skyhigh. Kuva: Cea Salin

Ville Vaurio kertoo, että Merry Francis on hyvin kiltti, mutta erityisen herkkä hevonen.

”Sen kanssa pitää toimia rauhassa. Sille on vaikeaa laittaa esimerkiksi riimua päähän, jos menee sohimismeiningillä”, hän kuvaa.

Hän kertoo luottavansa Oksaseen ratsuttajana kuin vuoreen. Kun Oksanen on sisäänratsastanut hevosen, se on aidosti turvallinen myös Vaurion kaltaiselle perheenisälle.

”Joskus nuorten hevosten kanssa on toisenlainen meininki, kun kaksi pitää kiinni selkäännousussa ja kaikki pureskelevat kynsiään hermostuneina, että mitä seuraavaksi tapahtuu”, Vaurio hymähtää.

Hän kertoo arvostavansa koko Oksasen toimintatapaa, jossa nuoret hevoset ulkoilevat paljon yhdessä toisten hevosten kanssa ja tekevät ratsastuksessa asioita monipuolisesti. Samaa hän yrittää jatkaa itsekin: hevosen pitää päästä maastoon ja saada hypätä vähän.

Vaurio uumoilee, että hän saattaa joutua ostamaan Francikselta Merry Franciksen pikkuveljen, ja jos niin käy, se menee ehdottomasti ensin Oksaselle. Oksasen oppiin hän toivoo saavansa myös hänelle pian ratsastettavaksi tulevan nuoren, vihreän hevosen.

”Hän on viisas, ja miettii, mitä tekee. Hän on rohkea, mutta ei tyhmänrohkea. Hän osaa olla napakka, kun pitää olla napakka, ja pehmeä, kun pitää olla pehmeä. Se on asia, jota ei pysty opettamaan, vaan joka tulee sisäsyntyisesti ja kokemuksen kautta”, Vaurio kiittää Oksasta.