Kuninkuusravit ovat Suomen legendaarisin ravitapahtuma, ja kuninkuusravimenestyjät ravihistorian suuria sankareita. Kuninkuusravihistorian suurimpia hahmoja listattaessa nousevat esiin yhdeksän kuninkuutta saavuttanut Kaarlo Partanen sekä viisi kuninkuutta ja kolme kuningatarkisaa voittanut Pentti Savolainen, jonka saavutus Joensuussa 1984 on ylittämätön. Savolainen voitti molemmat pääkisat itse kasvattamillaan, omistamillaan, valmentamillaan ja ohjastamillaan hevosilla.
Suurten kuninkuusravilegendojen joukkoon kuuluu myös mies, jonka henkilökohtainen kuninkuusravihistoria kuitenkin on vain yksi osoitus hänen uransa mittavuudesta.
Tapio Perttunen voitti ensimmäisen kuninkaallisen tittelinsä voittaessaan kuningatarkilpailun Hipolla Oulussa vuonna 1981. Toistaiseksi viimeisimmän tittelinsä hän voitti Suven Sametilla Seinäjoella 2021. Ensimmäisen ja viimeisen tittelin väli on 40 vuotta, millä Perttunen on tässä suhteessa omilla lukemillaan.
Kuninkuusravien lähes satavuotiaassa historiassa 14 henkilöä on pystynyt voittamaan ravikuninkuuden tai ravikuningattaruuden useammalla kuin yhdellä hevosella. Ensimmäisenä armoitettuun joukkoon ehti Kaarlo Partanen, jonka ensimmäisen ja viimeisen tittelin välillä oli 20 vuotta. Myös Allan Korven sekä Reijo Borgströmin ensimmäisen ja viimeisen tittelin väli on 20 vuotta, kun esimerkiksi Pentti Savolaisen ensimmäisen ja viimeisen tittelin väli oli vain seitsemän vuotta.
Tällä tavalla listattuna kuninkuuslegendojen joukossa kakkosena on Seppo Suuronen, jonka ensimmäisen ja ainakin toistaiseksi viimeisen tittelin väli on 23 vuotta.
Tapio Perttusen huikea ura on tietysti paljon muutakin kuin kuninkuusravimenestystä, mutta Kuninkuusravit luovat omanlaisensa kehyksen hänen tarinalleen.
Hipolla Oulussa voittaessaan Perttunen oli 24-vuotias, noin sata voittoa urallaan ajanut alkava ravivalmentaja, ja hevosen omisti hänen isänsä Mikko Perttunen. Suven Sametilla Seinäjoella voittaessaan Tapio Perttunen oli 64-vuotias, urallaan lähes 6 000 voittoa ajanut raviurheilulegenda ja hevosen osaomistajina olivat hänen omat lapsensa.
Perttusen uran kaikki ravikuninkaalliset – Hipon ja Suven Sametin lisäksi vuosien 2006, 2007 ja 2008 ravikuningas Saran Salama – ovat samaa, Hipon emästä Ponnettaresta alkanutta Perttusten omaa tammalinjaa, joka on myös kulkenut tärkeänä lankana koko Tapio Perttusen uran ja lähes koko hänen elämänsäkin ajan.
Mikko Perttunen osti Ponnettaren vuonna 1965, jolloin Tapio täytti yhdeksän vuotta. Ponnetar itse osallistui neljästi kuningatarkilpailuun ollen parhaimmillaan kokonaiskisan viides. Kuninkuusraveissa Tapio ei ehtinyt Ponnettarella ajaa, mutta ajoi tammalla kuitenkin uransa ensimmäisen startin ja myös uransa ensimmäisen voiton.
Perttusen ravikuninkaallisista Hipo on Ponnettaren tytär, Saran Salama tyttärenpoika ja Suven Sametti tyttärentyttärentyttärentytär. Oman hevossuvun säilyminen on ollut Tapio Perttuselle tärkeää, mutta välillä suku oli hyvin ohuen langan varassa. Mikko Perttunen antoi Tapio Perttuselle Ponnettaren tyttären Vipon, joka oli Ponnettaren kolmesta varsasta ainoa, jonka kautta suku jatkuu.
Myöskään Vipon sukuhaaran jatkuminen ei näyttänyt varmalta, sillä tamman kuusi ensimmäistä varsaa olivat oriita, ennen kuin se teki tamma Suvin Säihkeen, joka jäikin Vipon kymmenestä varsasta ainoaksi tammaksi. Suvin Säihkeen kautta linja saikin sitten uutta väljyyttä, sillä sen seitsemästä varsasta kuusi ensimmäistä olivat tammoja.
”Yleensä kasvattajat kai toivovat enemmän orivarsoja, mutta tuntuihan se jo vähän huolestuttavaltakin, kun Vipo teki pelkkiä orivarsoja toisensa perään”, Tapio Perttunen muistelee. ”Ponnettaren suku on ymmärrettävästi ollut minulle tärkeä, sekä perinteiden takia että senkin takia, että sieltä on tullut niin hyviä hevosia.”
Oman suvun hevosista merkittävin on tietysti ollut Saran Salama. Paitsi urheilullisesti, Saran Salama oli merkittävä hevonen myös taloudellisesti. Radoilta se juoksi yli 800 000 euroa, ja siitosansioiden kanssa Salaman bruttoansiot olivat yli miljoona euroa.
”Tietysti taloudellinenkin merkitys oli suuri, mutta sen jälkeen on kyllä tullut hyvinkin paljon syöjiä”, Tapsa naurahtaa. ”Kasvatushomma on kallista, ja paljon siellä joukossa on ollut sellaisiakin hevosia, jotka eivät ole juosseet mitään. Parempi olla laskematta, onko viivan alla plussaa vai miinusta, mutta ilman Salamaa se miinus olisi joka tapauksessa pitkä.”
Omat kasvatit ovat olleet Ponnettaren sukua, mutta muitakin omia ja etenkin erilaisilla kimpoilla omistettuja hevosia on Perttusen mukaan ”nytkin varmaan liikaa”.
”En osaa edes sanoa, kuinka paljon niitä on. Pitäisi istua alas ja laskea, mutta ei sitä uskalla tehdä. Erilaisissa kimpoissa pitää olla mukana, jos meinaa saada hevosia ostettua ja myytyä, sitähän se on joka maassa.”
Kimppahevosia ovat sekä ravikuningatar Suven Sametti että Vixeli, jolla Tapsa voitti kuninkuuskisan päätösmatkan. Mailin lähtölaukka oli kuitenkin pudottanut Vixelin kokonaiskilpailun kärkitaistosta, eikä maratonin ylivoimavoitto riittänyt nostamaan Vixeliä kokonaiskisassa neljättä sijaa korkeammalle.
Ilman Vixelin laukkaa Tapio Perttunen olisi ollut Seinäjoella lähellä molempien pääsarjojen voittoa ohjastajana, valmentajana ja osaomistajana. Ei ihan Pentti Savolaisen temppu, mutta paljon lähempänä Savolaisen tuplaa kuin kenenkään voisi kuvitella saavuttavan, varsinkin kun Perttunen on vielä Suven Sametin osakasvattaja.
”Tavallaan oli lähellä, mutta aika kaukana kuitenkin”, Tapsa pyörittää.
Perttusen tallin tähdistä Suven Sametti on vasta seitsemän ja Vixeli vuotta vanhempi, joten tuplan hakemiseen pitäisi olla vielä monta mahdollisuutta.
”Nämä ovat nuoria huippuhevosia, mutta aivan älyttömän vaikea molempia kisoja on voittaa samana vuonna. Edes toisen kisan voittaminen on todella vaikeaa, puhumattakaan että voittaisi molemmat. Penttihän on kaikkiaan omassa kastissaan, ja kun hänen jälkeensä edes lainakuskit eivät ole voittaneet koskaan molempia sarjoja samana vuonna, niin kertoohan se jotakin.”
Ravikilpailuissa ylipäätään ja etenkin kolmen osalähdön kuninkuussarjoissa marginaalit ovat äärettömän pieniä. Yksi Suven Sametin voittaman kuningatarkilpailun ratkaisuhetkistä nähtiin, kun mailin osamatka lähti päätöskierrokselle. Tapsa ehti Suven Sametilla sisältä toiselle radalle, ja samaa paikkaa tavoitellut Hetviina jäi kiertämään parijonon ulkopuolelle.
Ilman tuota sekunnin murto-osissa tapahtunutta ratkaisua kokonaiskilpailu olisi hyvinkin voinut kääntyä Hetviinan voitoksi.
Suven Sametti nappasi osamatkoilta sijat kaksi, kolme ja kaksi, ja kuusivuotias tamma vei kokonaiskisan voiton nimenomaan varmuudellaan.
”Uskoin kyllä hevosen menevän hyvin, mutta kyllä kokonaiskisan voitto oli kuitenkin yllätys. Pieni yllätys”, Tapsa kuvailee. ”Kuusivuotiaalla hevosella kisaan lähteminen ei hirvittänyt, on siellä oltu kuusivuotiailla Hiposta lähtien, ja kyllä ikänsä treenatulla hevosella voi siellä ajaa, kun vaan pitää tolkun päässä.”
”Kasvatushomma on kallista, ja paljon siellä joukossa on ollut sellaisiakin hevosia, jotka eivät ole juosseet mitään. Parempi olla laskematta, onko viivan alla plussaa vai miinusta, mutta ilman Salamaa se miinus olisi joka tapauksessa pitkä.”
Kuningatarkilpailun voitto oli Tapio Perttusen kauden suurin kohokohta, mutta vuosi oli muutenkin hänelle sanalla sanoen mainio. Hän löi uransa aiemmat voittosummaennätykset sekä ohjastajana että valmentajana. Ajajaliigassa hän oli komeasti kuudes, ja hänen voittomääränsä oli korkein sitten vuoden 2007. Valmentajatilastossa Perttunen oli kolmas.
Valmentajatilaston kolmonen ja ajajaliigan kuutossija ovat kovia saavutuksia, ja niiden yhdistelmä suorastaan huikea – sitä se on kenelle tahansa, mutta etenkin marraskuussa 65 vuotta täyttäneelle henkilölle.
”Kun iästä puhutaan, luvut ovat korkeita, mutta eihän sitä arjessa ajattele, kun on hyvässä kunnossa ja mieli virkeänä”, Tapsa kuvailee.
Tapsa on aina ollut hyväkuntoinen ja ikäänsä nuorekkaampi, mutta hänen uralleen ohjastajana jonkinlainen käännekohta oli viisi vuotta sitten tehty lonkkaleikkaus. Sen jälkeen voittomäärät ovat taas olleet yli sadan, kun välillä oli kahdeksan kautta, jolloin hän jäi alle sadan voiton.
”Ei se tietysti ainoa asia ole, mutta oli lonkkaleikkauksella iso merkitys. Hevosistahan pärjääminen on aina kiinni, mutta ajamisesta tuli taas paljon mukavampaa, kun ei enää tehnyt kipeää.”
Kun raviurheilija on juuri ajanut elämänsä kauden ja painaa kaasu pohjassa yli 60 hevosen valmentajana, iästä puhuminen tuntuu suorastaan epähienolta. Yleensä 65-vuotiaat kuitenkin ovat jo vähintään siirtymässä eläkkeelle, mutta Tapio Perttusella ei ole sellaisia suunnitelmia.
”Kyllä iän välillä huomaa, mutta ei niin paljon kuin voisi ajatella. Se on tämän päivän tilanne, mutta huomennahan asia voi jo olla toisin”, hän kuvailee.
”Ei ikää usein huomaa, mutta joskus tietenkin. Jos ajaa vaikka kuutena päivänä putkeen kilpaa, kyllä silloin voi olla ihan tyytyväinenkin, kun katsoo, että ensi viikolla onkin vain neljät ravit. Palautumiseen menee enemmän aikaa, ja joskus väsyttää eri tavalla kuin nuorempana, mutta ei siitä ainakaan vielä ole rasitetta tullut.”
Samaan aikaan täysipainoisen uran sekä huippuohjastajana että -valmentajana tehnyt Tapio Perttunen on ammattikuntansakin parissa täysi poikkeus. Kun ura huipulla on jatkunut yli 40 vuotta, ei voi kuin ihmetellä hänen jaksamistaan, onhan takana varmasti vähintään parin ihmisen työtunnit.
”Tietysti monesti on väsyttänyt ja joskus on tympinytkin, mutta kyllä ne tunteet ovat olleet ihan hetkellisiä. Koskaan ei ole ollut sellaista tunnetta, että ei jaksaisi tai haluaisi tehdä tätä hommaa. Tietysti pärjääminen ruokkii jaksamista ja tekemistä, mutta enemmän kai se on sitä, kun tästä hommasta on aina ollut niin innostunut.”
Kilvanajoa on helppo pitää reaktiivisena touhuna, jossa ihmisen voisi kuvitella olevan parhaimmillaan kohtuullisen nuoressa iässä. Tapio Perttusen mukaan hän ei ole kokenut iän tuoneen muutosta ajamiseensa.
”Tietysti virheitäkin tehdään, mutta niin niitä tuli nuorempanakin”, Tapsa nauraa. ”En ole ruvennut sitä pelkäämään, mutta kai sen sitten huomaa, jos ei enää pysy nuorempien tahdissa. Paljonhan on kiinni rutiinista, ja ehkä hommassa pysyy paremmin kiinni, kun sitä tekee koko ajan ja paljon. Jos alkaisi vähentää ajamista, voisi hyvinkin olla, että ote alkaisikin nopeasti kärsiä.”
Tapsan mukaan ei kuitenkaan ole poissuljettua, että hän voisi jossakin vaiheessa vähentää kilvanajamista ja keskittyä treenaamiseen.
”Joka asiassa mennään tilanteen mukaan. Ei sentään päivä kerrallaan, mutta voidaan tätä tehdä toisellakin tavalla, jos niin tuntuu paremmalta. Tässä on monta asiaa, oman jaksamisen lisäksi jo sekin, mihin suuntaan ammattimainen raviurheilu Suomessa tulevaisuudessa menee.”
Joka tapauksessa voi hyvinkin olla, että Perttusella on nyt käsissään uransa viimeiset huippuhevoset. Sinä vuonna kun hän täyttää 70, Suven Sametti on 11 ja Vixeli 12, eli parhaassa iässään olevia huippusuomenhevosia.
”Pahaltahan se kuulostaa, kun asian noin muotoilee”, Tapio hymähtää.
”Mutta se kannattaa jokaisen muista, että on nuorempi tai vanhempi, pitää osata elää ja iloita siitä, mitä siinä hetkessä on. Kuninkuuden voittanut Ojanperän Antti on minua reilusti yli 20 vuotta nuorempi, mutta meistä kahdesta hän oli se, joka meinasi viime kesänä kuolla. Ei tämä ole kenellekään itsestäänselvää.”
Perttusen tallilla ei ole luvassa sukupolvenvaihdosta valmentajan suhteen, vaikka Tapsan lapset ovatkin aktiivisia ravi-ihmisiä. Eniten tallin toiminnassa on mukana vanhempi tytär Suvi Perttunen, joka on tallilla parina päivänä viikossa.
Tapio Perttunen on vuosikymmenten varrella osoittanut moneen kertaan, että hän on firman ainoa korvaamaton henkilö, mitä tulee valmennustoimintaan. Kun Tapio ja Sirpa Perttunen erosivat vuonna 2008, moni kuitenkin pohti, kuinka muun hallinnon ja yleisen yritystoiminnan kanssa käy, olihan Sirpa pitänyt firmasta ja monista käytännön asioista huolta heidän pitkän liittonsa ajan.
”Muutos ei ollut lopulta valtavan suuri, vaikka Sirpa tekikin hienoa työtä yrityksen pyörittämisessä”, Tapsa toteaa. ”Hommat on järjestetty niin, että voin edelleen keskittyä melkein täysin varsinaiseen valmennuspuoleen. Kirjanpitäjä Raili Siiskonen hoitaa firman asiat laskujen maksamisesta lähtien, ja lapset ovat myös jonkin verran apuna yleisissä asioissa.”
Suvi Perttunen kuvailee omaa rooliaan nauraen ”vähän sellaisena äitihahmona olemiseksi”.
”Minä hoidan sähköposteihin vastaamiset ja vedän kimppoja, mutta Tapsa ihan itse tilaa rehut ja hoitaa sellaiset asiat”, Suvi kertoo.
”Ja kaikki posti kulkee Tapsan kautta. Homma on toiminut hyvin, ja jos on jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä, sanon Tapsalle, että soittaa äidille ja kysyy häneltä. Kaikki ollaan onneksi hyvissä väleissä keskenämme.”
Tapio Perttusen ura on ollut poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että hän on oikeastaan aina menestynyt kaikenlaisilla hevosilla. Tapsan käteen ja systeemiin ovat käyneet yhtä hyvin nuoret lämminveritammat kuin vanhat suomenhevosoriit, iästä, rodusta ja sukupuolesta riippumatta.
”Jos hevonen vaan on hyvä, kyllä sillä pärjää”, Tapsa summaa.
”Perussysteemi on aika samanlainen kaikille, mutta tietysti sitä yritetään hienosäätääkin hevosen mukaan. Ja huonolla hevosellahan ei vaan pärjää, kyllä se on taivaan tosi, puhutaan sitten minusta tai jostakin muusta. Joskus aikanaan saattoi vielä vähän pärjätäkin, mutta enää ei pärjää.”
Helppoja lähtöjä tai helppoa pärjäämistä ei nykyraviurheilussa ole olemassakaan, Tapio Perttunen muistuttaa.
”Stressitaso on korkealla, kun on paljon asiakkaiden hevosia treenissä ja niillä halutaan pärjätä ja saada mahdollisimman hyvää tulosta, se on ihan selvää.”
Ei mitään mikkihiirten hommaa, joku saattaisi sanoa. ɷ
Uutinen ilmestyi alun perin helmikuun alussa MT Ravinetin vuosikuvastossa.
