Anu Sirosen pitkääkin pidempi tie MM-areenalle

Ainahan urheilijan tie arvokilpailuihin on pitkä, mutta harvemmin yhtä pitkä kuin 52-vuotiaalla Anu Sirosella. Se johtuu ennen muuta siitä, että Sironen ei ole voinut lajia harrastaakseen tilata netistä luistavia suksia tai tennismailaa. Sponsoritkaan eivät ole tarjonneet hänelle hevosta, jonka hintalapussa on ensimmäisen numeron jälkeen viisi nollaa.

Sen sijaan Sironen osti 90-luvulla hevosen, ja nyt hän kilpailee sen tyttärenpojalla Fiorettolla. Sitäkin hän on ehtinyt kouluttaa koko sen elämän, 15 vuotta, että sillä voi ratsastaa kaikkein korkeimmalla tasolla.

”Tämä on ollut ihan järjettömän pitkä pätkä, kun ei ole koskaan ollut varaa ostaa riittävän laadukasta valmista hevosta. Matkalla moni kuolee, loukkaantuu tai ei ole riittävää kapasiteettia”, Sironen hymähtää.

Kun viime kesänä Fiorettolta jouduttiin poistamaan silmä, Sironen ehti jo ajatella kuin Arttu Wiskari, että tässäkö tää oli. Hän mietti, että kun Fioretto on ollut säikky kahdenkin silmän kanssa, kuinka ahdistuneeksi se tuleekaan, kun näkökenttä kapenee totutusta.

Onneksi elämä yllättää joskus hyvälläkin tavalla. Fioretto tottui heti yksisilmäisyyteen, ja nyt, vietettyään Sirosen kanssa kesän Kyra Kyrklundin ja hänen miehensä Richard Whiten treenissä Englannissa Snowhill Farmilla, se on parempi kuin koskaan.

Sirosen oma urapolku alkoi ratsastuskoulussa Laukaassa ja jatkui sitten Laitilassa ja Turussa perheen muuttaessa. Isä oli kasvatusalalla, äiti työskenteli työterveydessä. Jostain syystä tytär halusi vain ratsastaa.

Ensimmäinen hevonen tuli Artukaisten ratsastuskoulusta heille eläkkeelle, ja sen kanssa Sironen kilpaili vähän helppoja luokkia.

Sen jälkeen tulikin jo Quincy, Fioretton emänemä. Sen Sironen osti Saksasta ollessaan siellä harjoittelussa opiskeluaikaan. Quincy oli hyväluonteinen kolmivuotias, mutta niin pieni, että saksalaiset eivät huolineet sitä itse. Sen ansiosta tamma oli myös niin halpa, että Sirosella oli siihen varaa. Positiivisena yllätyksenä tuli myöhemmin se, että suvultaan hieman sekalainen Quincy jätti erittäin laadukkaita jälkeläisiä.

Quincy teki Siroselle kaikkiaan viisi varsaa, joista kaikkein hienoin oli Fioretton emä Santoya. Santoya sai nuorena yhden varsan ja sen jälkeen se nousi Sirosen kanssa grand prix -tasolle.

Kauniin ja luonteikkaan tamman piti olla Sirosen hevonen Pariisin olympialaisiin, mutta toisin kävi. Unelmat romahtivat hetkessä, kun Sirosen kallein aarre menehtyi 12-vuotiaana. Santoya oli hyvin voimakkaasti reagoiva hevonen, ja ulkona ollessaan se oli pelästynyt jotain ja juossut tarhan portin läpi kohtalokkain seurauksin.

Hevosten ohella Sirosella on aina ollut myös työura. Hän aloitti opintonsa Turun yliopistossa biologian ja genetiikan parissa, ja sille tielle hän jäi. Nykyään hänellä on dosentuuri Turun yliopistossa ja virka Luonnonvarakeskuksella. Tutkimusaiheena ovat jo pitkään olleet hedelmällisyyteen liittyvät asiat.

”Mulla sopii tutkimushomma. Koko ajan tulee jotain uutta, etkä koskaan ole valmis. Ihan niin kuin ratsastuksessa”, Sironen sanoo.

Myös molempiin tarvittavaa tarkkuutta löytyy.

”Ne asiat, joista olen kiinnostunut, pitää olla viimeisen päälle”, hän sanoo.

Mutta tällä viikolla Sironen ei aio miettiä sperman sairauksia hetkeäkään. Hän on Aachenissa, kilparatsastuksen saksalaisessa pyhätössä ensimmäisissä arvokisoissaan.

Kilpailuun Sironen lähtee maltillisin odotuksin: tekemään rataa, johon voi itse olla tyytyväinen

Sen verran ennalta arvattava laji kouluratsastus on, että finaaliin ratsukko ei ole menossa ja oletettavasti ei semifinaaliinkaan.

Voittaja Sironen on silti. Periksiantamaton, ahkera ja sitkeä. Hän itse sanoo olevansa ylpein siitä, kuinka on saanut ahdistuneen Fioretton vihdoin rentoutumaan.

Kouluratsastuksessa on monta teknistä asiaa ja osaamista, mutta iso osa on myös luottamuksen rakentamisella. Arka ja huolestunut Fioretto vaikutti pitkään siltä, että siitä ei ole kilpahevoseksi: vellipöksy mikä vellipöksy. Yhteisten vuosien myötä pakoeläin nimeltä Fioretto on kuitenkin alkanut ajatella, että kun Anu-äiti on paikalla, ei kukaan tule pientä hevostakaan syömään.

Anu Sironen veikkaa, että tuomareille hymyileminen saattaa Aachenissa jäädä tekemättä. ”Voin yrittää, mutta voi olla, että ei paljon naurata”, Sironen hymähtää. Kuva: Heidi Lammi

Tärkeimpänä omana ominaisuutenaan Sironen mainitsee ”pirunmoisen itsepäisyyden” ja kyllä hän myös toteaa, että koko touhu on ihan typerää hommaa ihmiselle, jolla on tavallinen palkka.

Mutta kun hevosten treenaaminen on niin perin kivaa ja nautittavaa! Jopa niin kivaa ja koukuttavaa, että Sironen myöntää jo miettivänsä, että mistä se seuraava hevonen löytyy.

Vaan sitäkään hän ei pohdi elokuun toisena tiistaina, aamulla kello 10.10. kun hän kääntää Ypäjän Fioretton pituushalkaisijalle Aachenissa. Silloin on vain hän ja hänen hevosensa.

”Kai sitä periaatteessa pitäisi ymmärtää olla ylpeä itsestään, mutta ei siinä ehdi. Pitää keskittyä ratsastamiseen. Siihen asiaan, mitä Kyra on siinä mulle sanonut”, Sironen uumoilee.