Vierasblogi: Raviurheilu ei ole enää oma yksittäinen saareke yhteiskunnassa

Raviurheilulla on monia haasteita ratkottavanaan. Kaikille meille raviurheilua hieman pitempään seuranneille termit yleisökato, harrastajien ikääntyminen tai uusien hevosenomistajien vähyys ovat hyvin tuttuja ja usein kuultuja sanontoja niin Suomessa kuin täällä Ruotsissakin.

Mielestäni tämänkaltaiset ongelmat ovat raviurheilun sisäisiä ongelmia, joihin raviurheilun omat päätöksentekoelimet pyrkivät löytämään ratkaisuja. Maasta riippumatta raviurheilun sisäisiin ongelmiin ei ole helppo löytää nopeita ratkaisuja, sillä päätöksenteko prosessi on useasti hyvin kankea ja vanhanaikainen, ja useat edellä mainitut ongelmat ovat olleet tapetilla jo useamman vuosikymmenen.

Viimeisten vuosien aikana raviurheilun ylle on kuitenkin ilmaantunut aivan uudenlaisia uhkakuvia, jotka eivät ole enää pelkästään raviurheilun sisäisiä ongelmia. Useimmiten näiden kysymysten ratkaisemiseen eivät riitä enää perinteiset päätöksentekoelimet. Mitä nämä uudenlaiset haasteet sitten ovat? Kiteyttäisin sen seuraavanlaisesti, asioita joihin suuren yleisön on helppo tarttua sosiaalisessa mediassa.

Hyvänä esimerkkinä tästä on veikkausvoittovarojen jakaminen suomalaiselle raviurheilulle budjetin kautta. Sosiaalisessa mediassa asiasta syntyi melko kiivas keskustelu, jonka aloittamiseksi riitti, että muutama somevaikuttaja, jotka eivät tienneet ihan kaikkia raviurheilun tulonjaon lainalaisuuksia, aloittivat provosoivan keskustelun veikkauksen tulonjaosta. Vaikka keskusjärjestö sekä raviurheilun parissa toimivat henkilöt vasta-argumentoivat hyvin näissä keskusteluissa, ei sosiaalisessa mediassa ole helppo voittaa keskustelua, ja saada enemmistöä puolelleen.

Täällä Ruotsissa yhteiskunnallinen keskustelu peliongelmista on minun hienoiseksi yllätykseksi ollut melko vähäistä viime aikoina verrattuna naapurimaihin.

Viimeisimpänä yhteiskunnallisena keskustelunaiheena johon raviurheilu ei voi itse suoranaisesti vaikuttaa on luonnollisesti pelaamisen haitoista esiin noussut keskustelu useassa Pohjoismaassa. Täällä Ruotsissa yhteiskunnallinen keskustelu peliongelmista on minun hienoiseksi yllätykseksi ollut melko vähäistä viime aikoina verrattuna naapurimaihin. Suomessa pelikoneiden vähentäminen sekä Norjan mahdollinen ravipelitilin sulkeminen, kun olet hävinnyt tietyn summan kuukaudessa (20 000 NOK) ovat hallinneet median otsikoita viime aikoina kummassakin maassa. Norjassa asialle ei ole vielä saatu lopullista vahvistusta, mutta pelaamisen aiheuttamat ongelmat ovat sen verran kuuma keskustelun aihe, että poliitikkojen on hyvin vaikea olla tekemättä jotakin pelaamisen haittojen hillitsemiseksi.

Vaikka Suomessa veikkausvoittovaroista tuetaan kulttuuria, tiedettä sekä erilaisia yhdistyksiä, ymmärrän hyvin Veikkauksen päätöksen vähentää pelikoneiden määrää 3000 kappaleella. Sillä yleisesti tiedetään, että pelikoneet ja casinopelit ovat koukuttavimpia pelimuotoja. Olemmeko kuitenkaan varmoja, että tämä riittää valtaväestölle pelihaittojen vähentämiseksi esimerkiksi Suomessa? Kysymys johon tulevaisuus antaa vastauksen.

Mutta emme saa unohtaa, että elämme kohta 2020-lukua, ja useassa raviurheilevassa maassa löytyy tahoja, jotka haluavat kyseenalaistaa raviurheilun legitimiteetin.

Edellä mainitut raviurheilun kohtaamat haasteen osittain lajin ulkopuolelta ovat toivottavasti herättäneet raviurheilun päätöksentekijät siihen todellisuuteen, että raviurheilu ei elä enää yksittäisenä saarekkeena yhteiskunnassa. Tiedostan toki, että raviurheilun toimijoilla on tärkeä rooli, siinä minkälaisen kuvan annamme lajistamme ulospäin. Mutta emme saa unohtaa, että elämme kohta 2020-lukua, ja useassa raviurheilevassa maassa löytyy tahoja, jotka haluavat kyseenalaistaa raviurheilun legitimiteetin. Siitä huolimatta, että raviurheilu on esimerkiksi tärkeä työllistäjä ja maaseudun elävöittäjä. Tämänkaltaiset järkiargumentit ikävä kyllä hukkuvat usein nykyisessä sosiaalisen median keskustelussa muihin ei-faktapohjaisiin argumentteihin. Tämä on haaste, johon meidän raviurheilussa on pystyttävä reagoimaan, ja keksittävä uusia vaikuttamisen keinoja.

Kirjoittaja Kaj Närhinen on Dalatravetin eli Rommen ja Rättvikin ratojen urheilupäällikkö.