”Siihen aikaan showjumping oli nimensä veroista” − vakavasti sairas Pekka Larsen on kiitollinen hevosille

Pekka Larsen on sellainen mies, joka viimeisenä iltana ennen kantasolusiirtoprosessin aloittamista haluaa puhua hevosista.

Tietysti haluaa. Ne ovat olleet hänen elämässään aina isossa roolissa. Kun hän kertoi maaliskuussa Facebookissa sairastumisestaan verisyöpään, hän on sen jälkeen saanut viestejä tai tsemppipeukutuksia 23 eri maasta ja kuudesta maanosasta.

”Ja ainakin 90 prosenttia näistä ihmisistä tunnen hevosten kautta”, Larsen sanoo.

Myös vaimo Pia Larsen löytyi 30 vuotta sitten hevospiireistä. Ehkä he olisivat rakastuneet siinäkin tapauksessa, jos toinen ei olisi ollut hevosihminen.

”Mutta äkkiä silloin olisi ero tullut. Hevoset ovat tässäkin se liima, joka on pitänyt meidän kiinni”, Pekka Larsen hymyilee.

Hän puhuu paljon, ja kovalla äänellä, joka on kantanut valmentaja-aikoina isonkin kentän päästä toiseen.

Syöpä löytyi hevosten ansiosta. Larsenilla on kyvykäs, mutta melko raju hevonen Kazino, jonka selästä hän putosi vuosi sitten keväällä. Kun putoamisen aiheuttamia vammoja tutkittiin, luuytimestä löytyi jotain epänormaalia. Diagnoosi verisyövästä tuli joulukuussa, joskin leukemian tyyppi on jäänyt lopulta vähän epämääräiseksi.

”Tämä on ihan omanlaisensa”, Larsen sanoo.

Kuva: Pekka Larsenin albumi

Turun yliopistolliseen keskussairaalaan hän muutti perjantaiaamuna, jolloin tehtiin viimeisiä testejä. Hoidot alkoivat lauantaina. Ensin Larsen saa viisi päivää vahvoja sytostaatteja, joilla myrkytetään omat sairaat solut. Sitten alkavat kantasolusiirrot.

”Operaationa yksinkertainen”, Larsen sanoo.

Oma vastustuskyky on kuitenkin hoitojen jälkeen pitkään nollassa, joten seuraavat viisi viikkoa hän on sairaalassa, koska hän ei kestä tässä vaiheessa pienintäkään infektiota.

Larsen on vähän yli 60-vuotias.

”Lääkäri sanoi, että ei minulle voi laittaa sellaista määrää sytostaatteja, kuin voisi laittaa 30-vuotiaalle nuorelle miehelle. Kuolisin siihen, eikä se ole tässä vaiheessa tarkoitus”, hän sanoo.

Kun Larsen oli vielä hyvin nuori mies, hän opiskeli kauppatieteitä Jyväskylän yliopistossa. Siihen aikaan hän oli elämänsä ainoan kerran ihan muissa kuin hevoshommissa: nelisen kuukautta SKOPin pääkonttorilla ulkomaanosastolla.

”Minulla oli vakaa ajatus mennä pankkialalle”, Larsen paljastaa.

Mutta aika pian hän huomasi, että aika ei riitä siihen, että voisi tehdä hyvin molemmat asiat, sekä ratsastuksen että opiskelut.

”Mä jätin sen opiskelun. Eikä se ole minua koskaan millään lailla harmittanut”, Larsen sanoo.

Etenkin 90-luvun alun pankkikriisin aikaan tuntui vain onnekkaalta, että ei ollut osallisena niissä kohtaloissa, mitä lama aiheutti.

Kun Larsen lopetti opiskelut, vei hevosala lujaa mukanaan. Yhden pätkän hän vielä teki osittain toimistotyötä, sillä lama-aikana hän työskenteli kolme vuotta Suomen Ratsastajainliitossa koulutus- ja valmennuspäällikkönä.

Mutta sitten elämä kutsui taas, ja hän jatkoi yrittäjänä. Hän valmensi, ratsasti, teki hevoskauppaa ja järjesti kilpailuita.

”Töitä on tehty. Tämä hevosala on vähän sellaista, että pitää tehdä kaikkea”, hän sanoo.

Nykyään Larsen työskentelee yritykselle Ratsutori oy, joka järjestää keväisin estekilpailut Tampereen Hevoset-messuilla sekä syksyllä ensin ison hallikilpailun Ypäjä Horse Show’n ja sen jälkeen Helsinki International Horse Show’n kotimaiset luokat.

Larsenin hallinnassa on 2,5 hevosta. Yksi on Latviassa puoliksi latvialaisen ratsastajan kanssa, yksi on junioriratsastaja Veera Salmisella Hollannissa ja yksi on Jone Illillä Suomessa.

Larsen on urheilumies, hevosmies ja hevosurheilumies. Hän kertoo juuri katselleensa vuosikymmenten takaisia kuvia kansainvälisistä estekilpailuista, niiden naamiaisratsastuksesta.

”Siihen aikaan showjumping (suom. esteratsastus) oli nimensä veroista, nyt show on jäänyt pois. Silloin ratsastajatkin olivat kuin rokkitähtiä. Otettiin viinaa, poltettiin tupakkaa ja käyttäydyttiin muutenkin niin kuin käyttäydyttiin”, hän sanoo.

Show’ta hänellä on ikävä, lieveilmiöitä ei.

”Nykyään tämä on enemmän urheilua”, hän sanoo.

Pekka Larsenin elämän tärkeimpiin hevosiin kuuluu Shahaniqan, jolla hän kilpaili 10 vuoden ajan kansainvälisellä tasolla. Kuva: Pekka Larsenin albumi

Hevosista on tullut parempia, mutta jalostus on yhdenmukaistanut niitä. Ennen hevosissa oli enemmän erilaisia persoonia, ja oli hitaita ja nopeita, isoja ja pieniä ja kaikkea niiden väliltä.

Esteradat vaativat vanhaan aikaan tarkkaa kontrollia, ja niissä oli vaikeita tehtäviä, joissa laukkaa pidennettiin ja lyhennettiin. Nykyään tärkeintä on tempo ja rytmi, ja esteet ovat ilmavia ja keveitä.

Larsen ei pidä siitä, että eri vuosikymmenien huippuratsastajia ja hevosia verrataan toisiinsa.

”Eivät kaikki menneiden vuosien hevoset varmasti pärjäisikään tänä päivänä, mutta toisaalta jos nykyhevosen veisi sen ajan radalle, se kääntyisi ympäri ja lähtisi karkuun, että minä en tuollaisia esteitä hyppää!” Larsen hymähtää.

Hyvät ratsastajat ovat muuntautuneet ajan vaatimusten muuttuessa. Larsenin itsensäkin piti tehdä se, kun hän aloitti ratsastuksen uudestaan 2010-luvun puolivälissä 20 vuoden tauon jälkeen.

”Oli vaikeaa ymmärtää, että en vain voi ratsastaa niin kuin 20−30 vuotta sitten”, hän kertoo.

Ensin hän ymmärsi, sitten hän oppi. Kazinon kanssa hän ehti käydä Euroopassakin kilpailemassa ja hypätä kahteen kertaan veteraanien EM-kilpailut.

Kazino on samanlainen kuin Larsenin uran muutkin tärkeimmät hevoset: edullinen, kyvykäs ja vaikea. Sellainen hevonen, joka pakottaa ratsastajan ajattelemaan.

”Tykkäsin pienenä mopoista, ja minusta on kiva ajaa moottorikelkalla tai vesijetillä. Mutta hevonen on vielä haastavampi, siinä on enemmän voimaa ja räjähtävyyttä. Lisäksi hevosella on omat ajatukset. Moottorikelkka tekee aina sen, mitä pyydät, sen kanssa ei ole yllätyksiä odotettavissa”, Larsen selittää.

Hänen elämässään on ollut kuusi erityisen tärkeää hevosta, joista jokaisesta saisi kirjoitettua kirjan. Seilinpoika oli Larsen ensimmäinen hevonen, suomenhevonen, jonka hän sai ollessaan 13-vuotias. Sen kanssa hän nousi 130-tasolle, vaikka aluksi kumpikaan ei osannut esteratsastuksesta juuri mitään.

Sitten oli Shananigan, pieni irlantilainen tamma, jonka kanssa Larsen kilpaili 10 vuotta kansainvälisesti ja otti ensimmäisenä suomalaisena sijoituksen maailmancupissa, vieläpä Helsingissä kotiyleisön edessä.

Sen seuraajaksi tuli 4-vuotias Liquid Smoke, joka oli Larsenin budjetille varsin kallis ja joka hyppäsi 150-luokkia jo 8-vuotiaana. Se oli kuitenkin pakko myydä laman ravistellessa hevosalaa ja Larsenin yritystoimintaa 90-luvulla.

Sitten oli Carnival Candy. Larsen muistelee, kuinka hän hyppäsi sen kanssa Helsinki Horse show’ssa ja oli hyvin pettynyt, kun sai GP:ssä ja maailmancupissa molemmissa kaksi alas.

Hän kertoo myös syyn pudotuksiin. Perjantaina 140-luokan verryttelyssä Carnival Candy kielsi kahdesti. Ajan tavan mukaisesti Larsen käytti hieman raippaa – ja sai katua sitä.

Tamma oli kieltänyt, koska siltä oli pudonnut kenkä, ja se kuumeni ja hermostui entisestään raipan käyttämisen takia. Viikonlopun kolmella radalla se ei kieltäytynyt hyppäämästä – mutta se ei myöskään kuunnellut yhtään pidätettä, minkä takia ne puomit putosivat. Carnival Candy eli Larsenien omistamana 33-vuotiaaksi.

Erityisen tärkeitä Larsenille olivat myös myöhemmän uran hevoset, ensin Criollo Numero Uno, sitten Kazino.

”Olen aina tykännyt hevosista, joissa on vähän haastetta, ja minulle ovat myös jääneet ne hevoset, jotka eivät ole muille kelvanneet. Se auttaa ymmärtämään hevosia eri tavalla, kun joutuu pohtimaan, miksi nämä ovat tällaisia. Tämä haaste on ollut aina minulle se juttu ratsastuksessa”, hän sanoo.

Pekka Larsen ja Shananiqan täydessä vauhdissa. Kuva: Pekka Larsenin albumi

Larsen toteaa, että ratsastus on vuosikymmenten mittaan muuttunut paljon, ja se on muuttunut hyvään suuntaan. Hevosia kohdellaan nykyään paljon paremmin kuin ennen. Myös niiden käyttäytymistä ymmärretään paremmin, ja niiden fyysisiä ongelmia pystytään tutkimaan ja hoitamaan paljon paremmin.

Nykyään tosin tässä mennään välillä liiallisuuksiinkin Larsen huomauttaa.

Jos katsotaan vain tutkimuksia, saattaa unohtua, että hevoset ovat yksilöitä, joissa on eroja. Ne voivat esimerkiksi luimia tai pukittaa vain kertoakseen jotain, eikä läheskään aina ole kyse kivusta tai edes epämukavuudesta. Esimerkiksi Kazino pukittaa usein ison hypyn jälkeen kuin sanoakseen, että tarvitsiko käskeä ponnistamaan noin kaukaa.

Alan järjestöiltä Larsen peräänkuuluttaa parempaa puuttumista epäkohtiin. Suurin osa mukana olevista kyllä rakastaa hevosia ja hoitaa niitä hyvin, mutta on alalla myös paskiaisia, jotka pitää pystyä kitkemään pois.

Tällä tavalla Pekka Larsen puhuu. Puhuu asiaa, puhuu asian toista puolta, sitten miettii, mitä asialle voisi tehdä, ja laittaa joka väliin jonkin tarinan.

Hän on mies, joka on yli 50 vuoden ajan elänyt joka solullaan hevosia. Nyt kun ne solut vaihdetaan, on kysyttävä, onko se kannattanut; koko elämä melkein pelkkiä hevosia.

On, Larsen vastaa.

”Elämä on ollut hyvää, hevoset ovat antaneet paljon”, hän sanoo.

”Mutta jos kysyt, onko tämä ollut taloudellisesti järkevää, niin ei”, hän naurahtaa.

Sitten hän lisää, että ei raha tekisikään onnelliseksi.

”Jos tilillä olisi 50 miljoonaa, sitä ei edes uskaltaisi vastata puhelimeen, kun pelkäisi, että ei vain joku veisi niitä rahoja. Mutta jos joku sen 50 euroa sattuu viemään, niin vie tarpeeseen”, hän sanoo.

Parikymppinen Larsen valitsi ennemmin hevosmiehen epävarman uran kuin todennäköisesti varmemman tilin pankissa. Se oli hyvä valinta.

Nyt kuusikymppisenä hän tietää, että vaikka tili olisi tyhjä, silloinkin hänellä on ne tärkeimmät: kaunis vaimo, kolme poikaa, satatuhatta hevosjuttua ja hyvä hoito suomalaisessa sairaalassa.