Asenne ei aina ratkaise, mutta joskus se ratkaisee kaiken

En ole koskaan ollut päälle liimatun positiivisuuden ystävä. ”Asenne ratkaisee” on ollut lause, joka mielestäni vetää mutkat aivan liian suoraksi.

Silloin, kun asiat menevät systemaattisesti pieleen, on silkkaa itsensä huijaamista piilottaa harmitus ja hymyillä vain menemään.

Muutama voimasana tai puolen tunnin itsesäälipuhelu ystävälle on mielestäni täysin oikeutettu reaktio silloin, kun kokee, että lunta tulee tupaan enemmän kuin sitä jaksaa lapioida. Ihmistä saa harmittaa.

Yhtä kaikki olen kuitenkin sitä mieltä, että kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen tai huumorin etsiminen synkästä tilanteesta on sekin joskus paikallaan. Jos elämä alkaa näyttäytyä pelkkänä ruskeana lietteenä, siellä seassa on yleensä joitain värejäkin, kun oikein tarkasti katsoo.

Olin Lahden Jokimaalla varsahuutokaupassa naapurin varsaa esittelemässä. Huutokauppapäivät ovat joka vuosi melko jännittäviä, intensiivisiä ja reilusti yli puolen vuorokauden mittaisia.

Jokimaalle saapuessamme varsan omistaja kävi hakemassa meille kansliasta kassin, johon järjestäjä oli pakannut pari sämpylää, virvoitusjuomia, sipsejä, karkkia ja suklaata. Lisäksi varsan taustavoimia oli muistettu sellaisella nipulla ruoka- ja juomalippuja, että nälkää tai janoa ei varmasti nähnyt koko päivänä kiikarillakaan.

Tulin tästä kovin iloiseksi, koska tuli tunne, että joku selvästi ymmärtää, mitä tällainen päivä myyjältä vaatii.

Huutokauppa järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Ypäjän sijaan Lahdessa, ja tapahtumaan oli tehty paljon muutoksia niin myyjien kuin ostajienkin näkökulmasta.

Koska katselin tapahtumaa vain omasta vinkkelistäni, muiden mielipiteet uudistuneesta konseptista kiinnostivat minua. Selvittyäni seuraavana päivänä huutokauppauupumuksesta, kiiruhdin selailemaan somesta ihmisten kokemuksia tapahtuman sujuvuudesta.

Joku kiitteli myyjille kasattua eväspussia sekä ruoka- ja juomalippuja, jotka mahdollistivat myyjien ruokailun alueella omaan tahtiin päivän aikana.

Jonkun mielestä eväspussi, jossa oli ”pari pientä sämpylää” oli lähinnä häväistys. Sama ihminen oli saanut ruokalipuilla syödäkseen vain muhjuista jauhelihakeittoa, kuivaa makkaraa ja sisältä raakaa pyttipannua.

Muut ruokalipuilla saatavat annokset olivat tarjolla kauempana katsomorakennuksessa, joka oli aivan liian kaukana, että sinne olisi ehtinyt päivän aikana syömään. Varovaisen arvioni mukaan tämä matka oli noin kaksisataa metriä.

Kaikki tämä kertoi kirjoittajan näkemyksen mukaan siitä, ettei myyjiä arvosteta lainkaan.

En tiedä olenko surkea kokki, kun en saa tapahtumassa tarjottua jauhelihakeittoa kummoisempaa aikaiseksi kotonakaan. Tai ehkä olen vain niin köyhä, että ilmainen kanakori tai vohveli saavat minut pelkästään kiitolliseksi.

On myös mahdollista, etten ajattele makkaran kuivuuden olevan merkki minun arvottomuudestani hevosen myyjänä, vaan siitä, että se on ollut grillissä hetken liian kauan.

Kyllä, tapahtuman järjestelyissä oli myös puutteita, niin kuin missä tahansa tapahtumassa, joka järjestetään ensimmäistä kertaa uudella konseptilla. Näitä on hyvä tuoda esille, koska järjestäjät varmasti ottavat kaiken palautteen mielellään vastaan.

Mutta jos jäät tuijottamaan vain asioita, jotka ovat huonosti, kaikki on lopulta huonosti.

Lisäksi ajattelen, että jos hevosten kanssa työskentely itsessään ei tuo ihmiselle iloa, vaan hän tarvitsee jatkuvasti ulkopuolista arvostusta esimerkiksi täydellisen pyttipannun muodossa, laji saattaa olla hänelle kokonaan väärä.

Mielenkiintoisinta kommentteja lukiessa oli se, että kyseessä oli täysin sama tapahtuma, ihmiset olivat paikalla samassa roolissa, ja kerrotut kokemukset olivat monilta osin täysin toistensa vastakohtia.

Tajusin, että koko huutokauppakokemus olisi voinut olla minullekin aivan toisenlainen. Jos olisin halunnut etsiä epäkohtia ja tulkita asioita eri tavalla, olisi ollut takuulla aivan paska reissu.

Ei ollut. Oli oikein mukava päivä.

Ehkä asenne sittenkin ratkaisee.