
Stalingrad käänsi toisen maailmansodan kulun, ja Waterloo merkitsi Napoleonin lopun alkua. Karstulan taistelu keskellä erämaata 218 vuotta taas teki meistä venäläisiä.
Ei tietenkään heti, eikä kukaan silloin ymmärtänyt taistelun arvoa. Se kuitenkin tarkoitti, että Ruotsi häviäisi Suomen sodan, ja nykyisen Suomen alue liitettiin Venäjään yli sadaksi vuodeksi. Olisimme yhä venäläisiä, mutta muutama onnekas sattuma auttoi meidät itsenäisiksi 1917.
Keskitytään tuohon kohtalokkaaseen päivään 21. elokuuta 1808, joka käänsi Suomen sodan lopullisesti venäläisille.
Taistelun muistomerkki sijaitsee Karstulassa Enojoen äärellä. Hädin tuskin kilometrin pituinen kapea joki yhdistää Pääjärven ja pienen Päällisen. Tähän maastoon savolaissyntyinen Otto von Fieandt joukkonsa järjesti.

Karstula oli strategisesti tärkeä, sillä se esti venäläisten pääsyn tietä pitkin Kokkolaan, eli länsirannikolla olevien ruotsalaisjoukkojen selustaan.
Fieandtin joukot puolustivat rintaman itäistä sivustaa aluksi hyvin huolimatta huomattavasta alivoimasta. Omia oli 1 250 miestä ja venäläisiä 4 000.
Venäläiset lähtivät kuitenkin kiertämään puolustusasemien ohi idän puolelta, ja Fieandtilta loppuivat miehet. Oli peräännyttävä.
Lännempänä ollut Suomen ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor ei lähettänyt paikalle vahvistuksia, vaan veti armeijansa juoksujalkaa alta pois kohti pohjoista ja lopulta aina Ruotsiin saakka.
Samalla tyrehtyi keväällä alkanut Ruotsin vastahyökkäys sodassa, jossa lähes kaikki meni pieleen.



On kaatuneiden muistopäivä, ja historioitsija Teemu Keskisarja on tullut luennoimaan Suomen sodan ratkaisuhetkistä Karstulaan. Paikkana on vuonna 1931 suojeluskunnan rakennukseksi valmistunut Suojan talo.
Keskisarja ei hymistele: Suomen sodassa olimme osa Ruotsia ja katastrofaalisen huonoja, väittävätpä Vänrikki Stoolin tarinat mitä vain.
”Yksi ärsyttävimmistä historian myyteistä on suomalaisten ja ruotsalaisten laadullinen ylivoima. Venäläiset eivät, herranjumala, olleet mitään rupusakkia tai jotain typeryksiä. Heidän upseerinsa olivat enimmäkseen kallista länsimaalaista tuontitavaraa.”
Eikä venäläisissä rivimiehissäkään ollut moittimista.
”Kovaosaisia ja lukutaidottomia piruparkoja, mutta ammattilaisia riveissä, 15-vuotiaasta ehkä 55-vuotiaaksi. Kyllä he osasivat kääntyillä vähintään yhtä hyvin kuin Sven Tuuva”, Keskisarja heittää.
Hän lisää, että suomalaiset olivat maailman parhaita talvisotilaita vasta 30. marraskuuta 1939 lähtien, mutta sitä ennen kunnia kuului venäläisille. Suksiakin he käyttivät paljon laajemmin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset.

1700-luvun loppuun saakka Sisä-Suomi oli ollut ylitsepääsemätön este suurille armeijoille teiden puuttuessa.
Jo 1600–1700-luvuilla sotajoukko raahasi mukanaan vähintään yhtä paljon tavaraa kuin moderni panssariarmeija. Ruuan kuljettaminen miehille ja hevosille olisi ollut mahdotonta polkuja pitkin – puhumattakaan tykeistä ja ruudista.
1700-luvun lopulla ruotsalaiset kuitenkin rakensivat tieverkon, joka yhdisti Savon, Keski-Suomen ja Pohjanmaan. Kärrypolkujahan ne olivat mutta armeijalle riittäviä.
Keskisarjan mielestä ruotsalaiset tajusivat 1700-luvun lopulla riskin, mutta tiet lisäsivät taloudellista toimeliaisuutta ja sitä kautta veroja.
Karstulan taisteluakaan olisi ollut ilman uutta tietä. Sotajoukot menivät neljästi yli Karstulan, ja joka kerta ne tyhjensivät väestön rehu- ja ruokavarastot. Elämästä tuli mahdotonta.
Pakko kysyä, eikö puita katkomalla olisi voitu tehdä teistä käyttökelvottomia ja iskeä metsästä kiinni kuormastoihin.
”Saman kysymyksen voisi heittää Raatteentien osalta. Paras puolustusteko olisi ollut kaataa koko Raatteentie täyteen honkia ja kuusia, ikään kuin nuijasodan mallisiksi murroksiksi. Mutta ei sellaista kukaan täysin järki-ihminen tullut ajatelleeksi.”
Keskisarja vakavoituu ja sanoo, että ehkäpä puiden kaataminen 1800-luvun alun vehkeillä oli vaikeaa, kun edes pokasahaa ei ollut keksitty.
”Pelkällä kirveellä menee siinä aika kauankin, mutta noin täsmäkohdissa olisin voinut suositella sitä.”
1800-luvulla sotajoukko kuljetti tavaraa vähintään yhtä paljon kuin moderni panssariarmeija nyt.
Venäjän sotimista helpotti, että Ruotsi oli viimein 1700-luvulla tehnyt kunnon kartat Suomesta. Ruotsin armeijassa palvellut porvoolainen Göran Magnus Sprengtporten riitautui Ruotsin kuninkaan kanssa ja loikkasi Venäjälle mukanaan kopiot kartoista ja puolustussuunnitelmista, jotka oli itse laatinut Savon prikaatissa.
Sprengtporten opasti tsaaria, että Suomi pitää vallata talvella, kun meri on jäässä, jolloin Ruotsin laivasto ei pääse apuun ja järvet sekä suot kantavat.
Sotaan ajauduttiin, kun Ruotsin kuningas lähti idioottimaisesti haastamaan suurvaltoja. Venäjän tsaari lähti sotaan hieman vastahakoisesti Ranskan painostamana, ja ajatus Suomen liittämisestä kypsyi hänen päässään vasta sodan sytyttyä.
Suomea puolusti omasta maasta koottu ruotuväkiarmeija, joka heikosti koulutettuna ja ikääntyneenäkin taisteli ajoittain kohtalaisesti. Taktiikka kuitenkin oli heikko: Ruotsi päätti vetäytyä 700 kilometriä ennen vastahyökkäystä eikä kuningas antanut reservejään taisteluun.
Motivaatiokin kärsi, kun maltaita maksanut Viaporin linnoitus ja sen monituhatpäinen sotajoukko antautui komendantiti Carl Olof Cronstedtin päätöksellä ilman taistelua toukokuun alussa.
Sotaa johtaneet korkeat ruotsalaisupseerit olivat ikääntyneitä ja epäpäteviä, erityisesti ylipäällikkö Klingspor. Alemmassa ja keskitason upseeristossa oli enemmän osaamista: Johan August Sandels, Georg Carl von Döbeln ja Carl Johan Adlercreutz sekä vaikka Karstulan taistelun komentaja Fieandt.

Häviössä oli hyvääkin. Ilman sotaa Suomi olisi nyt osa Ruotsia, ja joka tapauksessa ilman Lappeenrantaa ja Haminaa. Ne liitettiin Venäjään jo 1743.
”Suomen sota oli kaikista siihen asti sodituista paras, koska siinä oikeasti voittivat kaikki. Venäjä sai Suomen ja Suomi autonomian. Ruotsillakin alkoi mennä paremmin, kun he eivät enää keskittyneet suurvallasta haaveilemiseen vaan oman taloutensa kohottamiseen.”
Keskisarja ei usko, että Ruotsin yhteydessä olisi noussut mikään suomalaisuusliike.
”Suomen asia ei vähempää ketään kiinnostanut 1800-luvun alun Ruotsissa. Olimme taloudellisesti, jollei siirtomaa, niin ainakin riistomaa – valtakunnan ylivoimaisesti köyhimpiä alueita, josta lähtivät pois hyödylliset tavarat ja ihmiset.”
Toinen asia tietenkin on, olisiko Neuvostoliitto hyökännyt joulukuussa 1939, jos maamme olisi ollut yhä osa Ruotsia – toisaalta eipä se ollut este 1800-luvullakaan.