Sota saa ateistin rukoilemaan

Lehtien kuolinilmoituksissa näkee yhä enemmän suuria ikäluokkia eli sodan jälkeen syntyneitä ihmisiä.

Vaikka kuolema on luonnollinen asia, joka koskettaa lopulta meitä jokaista, selaan kuolinilmoituksia toisinaan hämmentyneenä. En nimittäin aina muista, että omatkin isovanhempani ovat jo iäkkäitä. Olen kiitollinen siitä, että minulla, kolmekymppisellä on vielä isovanhemmat.

Suurten ikäluokkien mieliin on tallentunut arvokasta tietoa. He muistavat omien vanhempiensa kertomukset talvisodan alkamisesta, pula-ajasta ja jälleenrakentamisen ajasta.

Jokaisen kannattaisi istahtaa oman vanhempansa, isovanhempansa tai isoisovanhempansa kanssa alas kahville ja kysyä suoraan: ”Mitä muistat sota-ajasta?”

Vanhempi sukupolvi kertoo mielellään Suomen sodista nuoremmille.

Mieli on kuitenkin hauras muistin suhteen. Harva muistaa, mistä on puhunut oman vanhempansa kanssa vaikka joulupöydässä vuosi sitten. Siksi aion itse seuraavan kerran kirjoittaa ylös sen, mitä mummini minulle kertoo sota-ajasta, jotta voisin muistaa kaiken vuodenkin päästä.

On tärkeää vaalia sotamuistoja ja siirtää niitä sukupolvelta toiselle. Se lisää arvostusta esivanhempiemme työtä kohtaan. Ymmärrämme itsenäisen Suomen merkityksen.

Kuuntelemalla vanhempien ihmisten tarinoita olen ymmärtänyt yhä enemmän Jumalan merkityksestä tavallisille ihmisille.

Moni huusi Jumalaa avuksi talvi- ja jatkosodan aikana. Rintamallakin sotilaat rukoilivat. Vanhemmat ihmiset muistelevat kunnioituksella presidentti Kyösti Kallion rukousta talvisodan syttymishetkellä.

Kyösti Kallio vetosi radiossa näin: ”Kehoitan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää, voimaa ja lohtua.”

Emme saa unohtaa isänmaamme puolesta rukousta, vaikka nyt saamme elää rauhan aikaa. Pelkoa sodasta on ilmassa, mutta emme saa antautua pelolle. Itse en murehdi sellaista, mitä ei ole.

On luonnollista, että ihmiset kääntyvät Jumalan puoleen pelon hetkellä. Samalla tavalla moni ei-uskovainen ristii kätensä sodan alkaessa, leikkaussalissa ennen nukutusta tai lentokoneessa.

Tilanteet, joita ei voi itse hallita, saavat ihmiset hakemaan turvaa ja pelastusta Jumalalta. Harva silti muistaa kiittää, kun asiat ovat menneet hyvin: nukutuksesta heräsi, leikkaus meni hyvin tai lentokone ei pudonnut maahan.

Mutta yhtä tärkeää on ristiä kätensä rauhan aikana. Tai kun saa olla terve. Jumala kuulee kaikenlaiset rukoukset, myös lyhyet ja hiljaiset.

Sodassa ei ole koskaan voittajia; on vain kuolemaa, tuhoa ja rikkoutuneita sieluja. Mutta yksi asia on varmaa: totuus voittaa aina. Jumala näkee kansan sydämiin.

Tärkein viesti, mitä olen oppinut isovanhemmiltani sodasta, on selviytyminen. Läpi surun, rankkojen olosuhteiden ja ylisukupolvisten traumojen sukupolvet ovat taistelleet, jotta meillä olisi tulevaisuus tässä maassa.

Meissä jokaisessa on voimaa selviytyä sellaisistakin olosuhteista, mihin emme koskaan kuvittelisi pystyvämme.