Tämä elokuva jäi minulta kesken 1974 ‒ haluaisin katsoa sen loppuun

Haaveilen kalkkisten kanavasta eli suoratoistopalvelusta, jossa pääsisi näkemään elokuvia 1930–80-luvuilta.

Netflix, HBO, Viaplay, Prime ja kumppanit luulevat, että ”klassikko” tarkoittaa Matrixia tai Twilight-sarjaa. Jokin yksittäinen Tuulen viemää tai Laulavat sadepisarat ei kokonaiskuvaa pelasta.

Haluaisin nähdä Jean Renoirin elokuvan Joki (1951). Se ei ole yhtä arvostettu kuin saman ohjaajan Virta (1936), mutta olen haaveillut näkeväni Joen loppuun siitä lähtien, kun siskoni pakotti minut sulkemaan telkkarin ja jatkamaan joulusiivousta noin vuonna 1974.

Haaveideni suoratoistopalvelu olisi niin älykäs, että kun alkaisin muistella, mikä olikaan se elokuva, jossa oli Charlton Heston ja vaeltajamuurahaisia, se heti tietäisi ja etsisi sen minulle valmiiksi.

Parhaat vuotemme (1973)! Kun Robert Redford kuoli, tajusin, että se on jäänyt minulta väliin.

Opiskeluaikanani 80-luvun alussa kuuluin neljään elokuvakerhoon ja muut illat istuin kaupallisissa näytöksissä. Olen nähnyt kaikki itäeurooppalaiset mustavalkoelokuvat ja taiteellisen pään kasarielokuvat. Joitakin haluaisin nähdä uudelleen.

Tiedän, että luvassa olisi myös pettymyksiä. Melvillen Meren hiljaisuus (1948) ei ollut aikuisen silmin yhtä sykähdyttävä kuin herkässä teini-iässä.

Sillä välin, kun odotan tekniikan kehittymistä kohti ajatuksen voimalla räätälöitäviä elokuvakanavia, lohduttaudun katsomalla dokumentteja vanhan ajan Hollywood-tähdistä.