Kaverini keksi loistoidean: myi ulkomailla vaatteet päältään ja eli kuin kuningas – pulmia tuli kotimatkalla

Olen syntynyt vuonna 1969. Se on tässä asiassa olennainen tieto, koska muistan valkoiset tennissukat ajalta, jolloin niitä ei olisi tullut mieleenkään pitää vitsinä.

Ne olivat sukat. Valkoiset, puuvillaiset, varresta joustavat. Niissä saattoi olla nilkassa kuvioita, raita tai parhaissa kolme. Niitä käytettiin lenkkareiden, shortsien, farkkujen ja tarvittaessa melkein minkä tahansa asun kanssa.

Valkoiset sukat olivat alun perin urheilukulttuurin tuote. Tenniskentiltä, kilpapyöräilystä ja lenkkipoluilta ne levisivät vähitellen kaikenlaiseen pukeutumiseen, kunnes niistä tuli lähes itsestään selvä osa suomalaisten arkea.

Valkoinen sukka levisi alun perin urheilukulttuurista kaikkeen pukeutumiseen. Erityisen vahvasti se yhdistyi tennikseen, lenkkeilyyn ja pyöräilyyn. Kuva: Petteri Kivimäki

Niissä ei ollut mitään erityisen rohkeaa eikä varsinkaan mitään erityisen noloa.

Siksi on hieman hämmentävää, että valkoiseen tennissukkaan liittyi sittemmin Suomessa niin vahva kulttuurinen lataus. Valkoinen sukka muuttui vaatekappaleesta karikatyyrin ainekseksi.

Kun suomalaiselle miehelle puetaan mielikuvissa valkoiset tennissukat, sandaalit, shortsit ja vyölaukku, hahmo on valmis. Hän on suomalainen keski-ikäinen setämies. Parhaassa tapauksessa vain nolo isä.

Mutta milloin muutos tapahtui? Jotta päästäisiin ilmiön lähteelle, on aloitettava paljon kauempaa.

Oma muistini vie 1980-luvun alkuvuosiin. Ensimmäinen kesätyöni oli moottoripyöräkorjaamossa. Siellä työskenteli mekaanikkona mies, joka eli vaatimattomasti mutta matkusti lomillaan Neuvostoliittoon ja muihin itäblokin maihin. Ei koskaan Ruotsiin, jonne valtaväestö risteili uusilla valkoisilla ja punaisilla laivoilla.

Hänellä oli erikoisiin matkakohteisiin mennessään aivan tietty syy. Hän rahoitti reissujaan myymällä idässä länsimaisia tuotteita.

Länsimainen tuote ei silloin ollut siellä pelkkä tuote. Se oli jotain, mitä haluttiin ja mitä ei omasta maasta saanut. Jotain, joka kertoi omistajastaan.

Yksittäisellä turistilla oli kuitenkin hyvin vähän mahdollisuuksia kuljettaa tuotteita rajan yli.

Tässä kohtaa astui kuvaan työkaverini kekseliäisyys. Hän rahoitti matkansa myymällä vaatteet päältään. Koska sikäläistä paikallista valuuttaa ei käytännössä voinut käyttää muualla, hän kulutti vaatteista saamansa rahat lomallaan ja eli kuin kuningas.

Mutta valvonta oli tarkkaa. Kaikki rajan yli menevä tavara ja varsinkin ihmiset syynättiin huolellisesti. Rangaistukset salakuljetuksesta olivat kovia.

Kerran hän kertoi tullimiehen huomanneen, että hänellä oli takaisin tullessaan eri lenkkarit kuin menomatkalla. Tullimies kysyi syytä. Kaverini vastasi: vaihdoin kenkiä, koska nämä ovat paremmat. Tullimies purskahti nauruun. Siihen asia jäi.

Tarina huvitti minua jo silloin, mutta vasta paljon myöhemmin olen alkanut ajatella, mitä se kertoo vaatteiden merkityksestä kylmän sodan aikana.

Lännessä lenkkari saattoi olla vain lenkkari. Idässä länsimainen lenkkari saattoi olla merkki siitä, että käyttäjällä oli pääsy johonkin, mihin muilla ei ollut.

DDR:ssä länsimaiset urheiluvaatteet ja -kengät olivat todella haluttuja. Niistä tuli statuksen merkkejä yhteiskunnassa, jossa kulutustavaroiden saatavuus oli aivan toisenlainen kuin lännessä.

Urheilusta arkeen levinnyt valkoinen sukka näkyy nykyään kaikenlaisissa tyyleissä. Kuva: Aatu Jaakkola

Samaan aikaan Suomessa pukeutuminen oli nousemassa julkisen keskustelun valtavirtaan. Mikko Alatalon vuonna 1980 julkaistu Syksyn Sävel -voittaja Rikoo on riskillä ruma teki trikoista koko kansan vitsin. Vaatteisiin liittyvä makupuhe ei ollut enää vain muotilehtien asia.

Sitten valkoisten sukkien tarinaan astui Lenita Airisto.

Ylen vuonna 2013 julkaistussa haastattelussa Airisto kertoi pitäneensä valkoisia tennissukkia DDR-vaikutteena ja poliittisena symbolina. Hänen mukaansa suomalaisten ulkomailla toimivien myyntimiesten huono pukeutuminen – tummat suorat housut ja valkoiset sukat – liittyi trendien kopioimiseen rautaesiripun takaa.

Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että valkoisten sukkien käytön syy oli huomattavasti yksinkertaisempi.

Muistan 1980-luvun kaupunkikulttuurin hyvin. Valkoinen tennissukka ei ollut suomalaiselle miehelle mikään poikkeuksellinen valinta. Valkoiset sukat edustivat sukkavalikoiman edullisinta päätä ja niitä oli saatavana kaikkialla.

Lahkeen alta vilahtava valkoinen sukka ei herättänyt juuri mitään tunteita. Kunnes sukkakohu räjäytti keskustelun käyntiin.

Valkoinen urheilusukka ei enää noudata vanhoja pukeutumisen sääntöjä. Kuva: Aatu Jaakkola

Asiasta puhuttiin julkisuudessa, kahvipöydissä ja kaikkialla, missä ihmiset kohtasivat.

Eräs 1980-lukua käsittelevä teos vahvistaa tämän. Minna Sarantola-Weissin kirjassa ”Me halusimme kaiken – 1980-luvun historiaa” kerrotaan sukkakohun lisäksi tarina Repolan vientimiehistä, joille olisi ostettu 500 paria tummia sukkia, jotta he eivät pilaisi yhtiön tai Suomen mainetta ulkomailla.

Tässä on kuitenkin syytä korostaa sanaa tarina. Käytettävissä oleva lähdeviite ei kerro, mistä anekdootti on peräisin.

Kulttuurihistoriallisena tarinana se on silti lähes täydellinen.

Suomi oli pieni maa, joka yritti päästä maailmalle. Suomalainen vientimies lähti myymään yrityksen tuotteita ulkomaille, ja samalla hän edusti valkoisine sukkineen kulttuurillisesti koko maata.

Lenita Airisto ei tarkastellut asiaa ulkopuolelta. Hän teki vuosikymmeniä työtä suomalaisen viennin, muodin ja Suomi-kuvan edistämiseksi maailmalla.

1980-luvulla Airisto järjesti näyttäviä vienninedistämiskampanjoita ja kiersi kertomassa Suomesta kansainvälisille yleisöille.

Ulkomaille matkustaminen ja kansainvälinen esiintyminen eivät tuolloin vielä olleet suomalaisille itsestäänselvyyksiä. Taustalla vaikutti jatkuva ajatus siitä, etteivät suomalaiset oikein osanneet pukeutua, käyttäytyä tai esittää itseään maailmalla.

Tästä näkökulmasta kohun mittakaava on helpompi ymmärtää.

Jos valkoinen tennissukka oli lännessä arkinen vaate ja idässä länsimaisuuden merkki, Suomessa siitä tuli lisäksi symboli miehestä, joka ei aivan tiennyt, miten pitäisi pukeutua.

Usein kulttuuriset symbolit syntyvät juuri näin. Tavallinen esine saa ympärilleen tarinan. Sen jälkeen esine ei enää ole enää vain esine.

Valkoinen tennissukka alkoi symboloida väärää paikkaa, väärää tilannetta, väärää tyyliä ja lopulta mennyttä Suomea.

Kiinnostavaa on myös se, etteivät valkoiset tennissukat koskaan kadonneet kokonaan. Muoti palautti ne vuosikymmeniä myöhemmin takaisin. Valkoinen sukka voi nykyään olla täysin tietoinen tyylivalinta.

Sama sukka voi siis olla tänään muotia ja huomenna junttia.

Valkoinen sukka ei enää välttämättä piiloudu ujosti lahkeen alle. Se voi olla myös tietoinen kannanotto. Kuva: Aatu Jaakkola

Se kertoo, ettei ongelma koskaan ollut pelkästään sukassa.

Silti valkoisten tennissukkien pitkä varjo osui paljon laajemmalle kuin silloiset hyvää makua vaalineet tyyli-ikonit ehkä tarkoittivatkaan.

Myös 1980-luvun teinien maailmassa valkoisista sukista tuli yhtäkkiä merkki yksinkertaisuudesta ja tyylittömyydestä. Niistä tuli yleisen pilkan kohde, ja vähitellen ne katosivat lähes kaikilta.

Minulla ei taida nykyään olla kaapissani yhtään paria valkoisia sukkia. Olen siirtynyt lähes kokonaan mustiin sukkiin. Se on helppoa, koska mustat sukat sopivat lähes kaiken kanssa.

Mutta hetkinen.

Eikös näin ollut joskus myös valkoisten sukkien osalta?