Kerron kalajutun, jota kukaan ei kuitenkaan usko

Kesä on ohi, ja on hyvä aika muistella suven huippuhetkiä kotona ja mökillä. Kalajutut ovat niitä parhaita.

Liityin hiljan erääseen harrastajakalastajien ryhmään Facebookissa. Kuvia kaloista ja kalastajista on jos minkälaista, ja erityisesti olen jäänyt koukkuun kommenttien lukemiseen.

Pienet saaliit tunnutaan kestävän aina mukisematta ja kannustaen, mutta annapa olla, jos joku saa sen suuren ja kertoo punnituksen tuloksen. Alkaa hurja kalabaliikki siitä, että voiko tuon mittainen kala painaa väitetysti.

Toinen ikuinen vääntö on, vapauttiko kuvan lähettäjä kalan ja olisiko se pitänyt tehdä.

Kerron oman kalajutun tältä kesältä, vaikka kukaan ei sitä usko.

Heittelin uistinta mökkilaiturilla, kun nappasi. Kelasin hetken, kunnes kala siiman toisessa päässä teki omat johtopäätöksensä. Siima kelassa hupeni kuin tuhlaripojan palkka, joten tiukensin hieman jarrua – ja ehkä liikaa. Samassa siima rapsahti poikki.

Mietin tunnin syntyjä syviä, ja päätin ottaa ylös tuon kalan ja etenkin rakkaaksi käyneen uistimen. Vedimme ystäväni kanssa pari verkkoa pitkinpoikin noin 30 metrin päähän lähelle lumpeiden valtakuntaa varsin matalaan veteen.

Otimme sen jälkeen muutaman aironvedon kohti rantaa, kun verkossa loiskahti kunnolla.

Palasimme katsomaan, ja varovasti vedin verkkoa veneeseen. Julmettu hauki oli hampaistaan kiinni ja nostin sen haavilla veneeseen. Suussaan sillä oli juuri menettämäni vaappu perukkeineen.

Järvi on Keski-Suomen soiden ympäröimä, joten ilman tutkimuksiakin voi päätellä suurten kalojen olevan elohopeapommeja. Siksi oli varsin helppo päätös napata uistin irti ja laskea kala takaisin pitämään särkikantoja kurissa.

Kalan koko jätetään nyt salaisuudeksi. Muuten alkaa arvuuttelu, että mies se vaan kertoilee kalajuttuja.