Siteet maalle ovat monelta katkenneet, mutta maaseutu on yhä Suomen voimavara

Muistan 1980-luvun automatkoilta Etelä-Suomessa pellon laidassa seisseen ladon, jonka seinässä ollut iso kyltti kertoi, että ”Maaseutua ei voi tuoda”.

Tuolloin pidin toteamusta jossain määrin kryptisenä, myöhemmin ymmärsin kyseessä olleen Maataloustuottajain Keskusliiton kampanja, jonka tarkoituksena oli alleviivata suomalaisen maanviljelyn ja maaseudun korvaamattomuutta.

Kampanjan juuret olivat maan elinkeino- ja aluerakenteen voimakkaissa muutoksissa. 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla Suomi kävi läpi kansainvälisessä vertailussa erittäin nopean rakennemullistuksen, jossa maanviljelyn koneellistuminen, teollistuminen ja palveluvaltaistuminen muuttivat maan kasvot aivan toisenlaisiksi.

Maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavien osuus työvoimasta on pudonnut jyrkästi, maaseutu tyhjentynyt ja kaupunkeihin noussut suuria kerrostalolähiöitä.

Suomalainen elämäntapa muuttui.

Kokonaan maaseutu ei kuitenkaan ihmisten mielistä kaupungissakaan kadonnut. Maaseudulla oli kokemuksena ja kulttuurina ylisukupolvista otetta ihmisiin.

Suuri osa vielä 1990-luvunkin aikuisväestöstä oli viettänyt lapsuutensa maaseudulla. Henkinen matka maaseudulle ei ollut pitkä ensimmäisille kaupungissakaan syntyneille sukupolville. Osa sukulaisista asui edelleen maaseudulla, oli mummoloita, sukutiloja ja kesäasuntoja.

Nyky-Suomessa yhä harvemmalla on enää elävää omakohtaista tarttumapintaa maaseutuun. Monet ovat kaupunkilaisia jo kolmannessa, neljännessä tai viidennessäkin sukupolvessa.

Monien sukujen viimeinen suora kytkös maaseutuun katkesi jo 40–50 vuotta sitten, kun suvun viimeinen pienviljelijä pisti pellot pakettiin, otti luopumiseläkkeen ja muutti kaupunkiin.

1980-luvulla Suomi oli etnisesti yhtenäinen, nyt täällä asuu lähes 700 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä. Ylivoimainen enemmistö heistä asuu kaupungeissa, eikä heillä ole minkäänlaista tunnepitoista tai muutakaan kytköstä suomalaiseen maaseutuun. Kantasuomalaistenkin muutto pois maaseudulta jatkuu edelleen.

Yhä useammalle suomalaiselle vanhat Suomi-filmit tai Väinö Linnan ja Kalle Päätalon romaanit ovat kuin vieraan kulttuurin tuotteita, samoin kuin Olavi Virran ja Reijo Taipaleen tangot sekä tanssilavat, joilla niitä soitettiin.

Muistan nuoruudestani, kuinka suomalaisessa urbaanikulttuurissa koettiin maaseutujuuret jotenkin noloina ja ne haluttiin kätkeä. Puhuttiin maalaisjunteista, heinähatuista, landepaukuista ja böndestä. Tämä on onneksi jo harvinaisempaa, mutta samalla meillä alkaa olla suomalaisia, jotka eivät koskaan ole edes käyneet maaseudulla.

En pidä kulttuurin yltiöurbanisoitumista hyvänä asiana. Maaseutu on ollut keskeinen osa suomalaista mielenmaisemaa ja historiallista menestystarinaa. Se on edelleen voimavara ja sen olemassaolo määrittää Suomen olemusta voimakkaasti tänäkin päivänä.