Iijoen uittojätkät kestivät kovaa työtä mutta eivät porkkanoita lihasopassa

Suma seisoo ja vastuu painaa. Uitosta tutut termit ja sanonnat ovat edelleen käytössä, mutta harva muistaa niiden alkuperäisiä merkityksiä.

Keksiä ei haukattu eikä keksien avulla tunnistettu nettiselainta, vaan keksi oli uittohaka, jätkän tärkein työkalu. Loma ei tarkoittanut odotettua vapaa-aikaa, vaan se merkitsi ponttuun tasoittamiseen käytettyä halkaistua rankaa.

Iijoella, Kalle Päätalon maisemissa, viimeinen uitto tehtiin vuonna 1988. Silloin jokivarren asukkailta loppui vuosisatainen työ. Useissa taloissa uitto oli ollut perinnetyöpaikka, joka siirtyi isältä pojalle.

Erottelu käynnissä Iijoella heinäkuussa 1949. Kuva: Kalle Hirn / Museovirasto / Historian kuvakokoelma

Ennen jokivarren asukkaille tiesi kesän tuloa, kun uittomiehet vetivät puomit jokeen ja puita alkoi laskea ylävirralta kohti Iitä.

Kun uittojen kausi päättyi, enää eivät ”häntäläiset” eli työmiehet yöpyneet jokivarren taloissa eikä seudun nuoriso saanut ensimmäistä kesätyötään uitosta.

Enää ei äitien tarvinnut sydän kurkussa katsoa, kun keskenkasvuiset seikkailivat tukkien päällä, eivätkä kalamiesten uistimet jääneet yhtä herkästi kiinni hukkupuihin.

Suomen Uittoperinneyhdistys ry on tuottanut Metsämiesten Säätiön rahoituksella dokumenttielokuvan Viimeinen uitto. Työryhmä Raimo ja Vesa Salo sekä Juhani Hakkarainen haastatteli dokumentissa uiton kokeneita aikalaisia.

Haastateltavina on monia entisiä uittomiehiä, ja uittokokki Siiri Myllymäki muistelee, miten miehet paheksuivat lihasoppaan laitettuja porkkanoita.

Sotien jälkeen Iijoen varrella hakattiin niin valtion kuin yksityisten metsiä. Aikaa myöten hakkuut siirtyivät sisämaahan. Samaan aikaan metsätyöt koneellistuivat ja rakennettiin teitä, ja puiden kuljetus alkoi siirtyä maanteille.

Tukkilaisen varusteita Kollajaniemestä: reppu, saappaat, närelenkit eli susikot ja lintulenkki. Kuva: Juhani Hakkarainen

Nykyään tunnustetaan, että uitto on vähäpäästöinen ja kustannustehokas tapa varastoida ja kuljettaa puuta. Esimerkiksi Metsähallitus elvytti uiton muutama kesä sitten osaksi ilmasto-ohjelmaansa.

Iijoella uiton lopettaminen vei aikaa vuosikymmenen. Vaikka ajan muotitermi oli ”hallittu rakennemuutos”, entinen uittoväki sai selviytyä jatkossa miten parhaaksi katsoi.

”Uiton lopettaminen ei ollut vain tekninen päätös, vaan tilanne oli muodostunut vuosikymmenten aikana”, kertoo Viimeinen uitto -dokumentin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastannut metsäneuvos Juhani Hakkarainen.

Vuosisatainen kulttuuri, se miten uittokausi näkyi väylän varrella, kuihtui. Jäljelle jäivät muistot ja niihin liittyvät tukkilaistapahtumat, kuten Iijokisoutu ja lautanlaskutapahtumat. Ne koettavat säilyttää ja näyttää aineetonta kulttuuriperintöä nykypolville.

Aikaisemmin uitto oli osa arkista metsätyötä, mutta taidoilla kisattiin silloin niin kuin nykyäänkin. Kuva: Juhani Hakkarainen

Viimeinen uitto -dokumentin on kuvannut Raimo Salo ja leikannut Vesa Salo. Dokumentissa on käytetty kuvituskuvina haastattelujen yhteydessä saatuja valokuvia sekä vuoden 1988 viimeisen uiton videota, jonka on kuvannut Eino Pekkala. Joitakin vanhoja kuvia tekijät löysivät muun muassa Metsämuseo Luston kokoelmista.