Kivenmurskaaja, hitsari ja latoja ‒ menestyneetkään suomalaistähdet eivät ole tulleet toimeen pelkällä musiikilla

Suomalaisen kevyen musiikin historia on ollut usein lavojen loistetta arkisempi. Moni rock-, pop- ja iskelmäartisti onkin hankkinut toimeentulonsa aivan muista tehtävistä ennen ammattilaisuraansa.

Joillakin niin sanottu tavallinen työ kulki rinnalla vielä läpimurron jälkeenkin, sillä pelkkä keikkailu ei aina riittänyt elannoksi. Usein päivätyö ei ollut vain välivaihe, vaan edellytys musiikin tekemisen jatkumiselle.

Monilahjakas viihdetaiteilija Tapio Rautavaara murskasi kiveä, perkasi koskia ja työskenteli varastoissa laulaessaan ensimmäisiä kertojaan urheiluseurojen tilaisuuksissa.

Iskelmäkantrin sinivalkoinen ääni Kari Tapio kulki kirjapainon ja tanssilavojen väliä, kunnes musiikki vei voiton latojan työstä.

Rokkikukko Pate Mustajärvi puolestaan jatkoi hitsaajana Lokomon konepajalla vielä Popedan alkuvuosina. Ylen haastattelussa hän kertoi käyneensä töissä säästääkseen rahaa bändin laulukamoihin.

Myös Juha Tapio työskenteli luokanopettajana keikkailun lisääntyessä. Helsingin yliopiston alumnihaastattelussa hän muisteli halunneensa pitää päivätyönsä vielä silloinkin, kun ura oli jo nousukiidossa.

Samanlaisia vaiheita löytyy myös monen naisartistin uralta.

1950–60-lukujen suosittu iskelmälaulaja Marjatta Leppänen työskenteli pitkään matkailualalla ja lensi vielä Tukholmaan työmatkoille, vaikka viikonloppuisin hän kiersi kotimaan keikoilla.

Muistatko Monrepos'n -ikivihreästä tunnettu Annikki Tähti aloitti työuransa Siemensin puhelinkeskuksen hoitajana. Laulajanuran hiljaisempina vuosina hän vaikutti myös Muusikkojen Liitossa edistämässä alan työ- ja palkkaoloja.

Popduo Nylon Beatin toisena tähtenä tunnetuksi tullut Erin Anttila puolestaan hankki yhtyeen hajoamisen jälkeen töitä helsinkiläisestä vaatekaupasta. Hän kertoi Anna-lehdessä (2012) kuvanneensa itseään työhakemuksessa positiiviseksi puurtajaksi, joka on tottunut työskentelemään paineen alla ja oppimaan uutta.

Tiina Käpylä ja Anna Elena Pääkkölä muistuttavat teoksessaan Lailasta Almaan (2023), etteivät pienet esiintymispalkkiot usein elättäneet edes suosittuja artisteja.

Keikkatulot jaettiin tavallisesti koko orkesterin kesken, joten yhteisestä kakusta riitti vain murusia. Solisti ei aina päässyt samoille osingoille, sillä laulamista pidettiin takavuosikymmeninä instrumenttien hallintaa helpompana.

Samansuuntaiseen havaintoon päätyy myös Kalevi Hämäläinen Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntapolitiikan pro gradussaan. Hänen mukaansa muusikoiden toimeentulo on ollut kautta aikojen epävarmaa ja keskinäinen kilpailu kovaa.

Varsinkaan uran alkuvaiheessa ei keikkailusta ole usein jäänyt kulujen jälkeen juuri mitään käteen. Teostomaksujakin alkaa kertyä vasta, kun kappale on julkaistu ja se soi julkisesti radiossa tai konserteissa.