Pohjanmaalla riehuneet tappajat tekivät alkeellisia virheitä, mutta tyhmästi toimi myös poliisi

Rikokset kiinnostavat, olipa kyse dekkareista tai todellisen maailman veriteoista. Kyllikki Saaren ja Tulilahden murhat myyvät yhä lehtiä ja kirjoja.

Teuvalla syntynyt, nykyisin Hyvinkäällä asuva tietokirjailija Niko Jutila on kaivanut Paha Pohjanmaa -teostaan varten esiin valtavan pinon viranomaisten asiakirjoja 1900-luvun alkupuoliskolta.

Jutila korostaa, että mikään yksityiskohta kirjassa ei ole sepitettyä. ”Kun mainitaan auringon sarastaneen taivaanrannassa, on sekin tieto peräisin kuulustelupöytäkirjasta.”

Aikaisemmissa rikoskirjoissaan Jutila on käsitellyt muun muassa Kytäjän kartanon kolmoissurmaa sekä sodanjälkeisen Suomen murhamiehiä.

Paha Pohjanmaa -kirjan julmien rikostapausten todistusvoimaa tukee eleettömän asiallinen kerronta, mutta välillä tekstissä horjahdellaan puhekielisiin ilmauksiin.

Upseeri ”laskee ilmat pihalle” kahdesta poliisista. Oikeusavustaja kehottaisi sivu suunsa puhuvaa syytettyä ”tukkimaan turpansa”. Rikoksessa avustaneelle naiselle ”lätkäistään rangaistus”.

Tyylikömmähdyksiä suurempi ongelma on se, että kirjassa kuvatut veriteot ovat niin hirvittäviä, että niitä on vaikea lukea.

Varsinkin viimeisillään raskaana olevan Martan ja seitsenvuotiaan Rauhan murhat karmaisevat raakuudellaan. Molemmissa tekijänä on lapsen isä.

Toisaalta kirjassa myös toinen Martta, joka surmaa ja surmauttaa liudan omia lapsiaan.

Sata vuotta sitten samoin kuin nykyäänkin alkoholi esitti merkittävää roolia suomalaisissa henkirikoksissa.

Kirjassa kerrotuissa tapauksissa on usein kyse vakaasta surmaamistarkoituksesta, jossa tavoitteena on taloudellinen tai muu hyöty, vaikka mitätönkin. Ryyppyporukoiden kahinoinnit jäävät sivuosaan.

Yhdessä puukonheilautuksessa surmansa saa tulevan olympiavoittajan Pauli Nevalan isä.

Teräviä kyniä saa tästä penaalista hakemalla hakea. Tappajat tekevät alkeellisia virheitä. Samoin tekevät poliisit, jotka eivät huomaa ilmiselviä todisteita tai lörpöttelevät tietojaan varomattomasti.

Veritekoihin syyllistyivät myös naiset, esimerkiksi kauhavalainen Liisa, joka tarttui kirveeseen ja hankkiutui pahoinpitelevästä puolisostaan kerralla eroon.

Esiin nousee kyläyhteisöjen sekä tiedotusvälineiden rooli. Aina ei malteta antaa oikeuden tehdä ratkaisuaan, vaan leimakirves heiluu herkästi.

Joskus tappajan todetaan olevan täyttä ymmärrystä vailla. Kiinnostava on esimerkiksi lapsena päänsä lyöneen luutnantti Otto Joen tapaus. Myöhemmin Joki ylennettiin majuriksi.

Murhamiesten tarinoita seurataan kirjassa loppuun asti. Lukija saa muistutuksen, että jatkosodan aikana rikollisia päästettiin vankilasta kantamaan kortensa sotaponnisteluihin työvelvollisina.

Niko Jutila: Paha Pohjanmaa. Lakeuksien henkirikoshistoria. 348 sivua. Avain 2026 Kuva: Avain