Kun jokainen keskittyy itseensä, kuka jää vierelle?

Yksilöllisyydestä on viime vuosina tullut länsimaiden keskeinen ihanne, joka on vapauttanut ihmisen normeista ja antanut luvan elää omannäköistä elämää.

Vähitellen vapaudesta on tullut kuitenkin velvollisuus: yksilön odotetaan keskittyvän itseensä, kehittävän itseään jatkuvasti ja kantavan yksin vastuun sekä onnistumisistaan että epäonnistumisistaan.

Psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-­Järvinen avaa alkuvuodesta ilmestyneessä kirjassaan Itsekkyyden aika, miten minä­keskeisyydestä on tullut normi ja millaisia jälkiä se jättää ihmisten hyvinvointiin.

Aiemmin narsistisina pidetyt piirteet ovat arkipäiväistyneet, ja itsensä esiin tuomisesta sekä hyväksynnän hakemisesta on tullut normaalia. Sosiaalinen media on tehnyt minuudesta jatkuvan projektin, jossa ihminen tarkkailee itseään toisten silmin ja kokee velvollisuudekseen optimoida omaa hyvinvointiaan.

Kun yksilöllisyys muuttuu normiksi, se alkaa myös kuormittaa. Kaikki eivät jaksa, osaa tai halua elää jatkuvassa itsensä määrittelyn tilassa. Silti kulttuuri palkitsee niitä, jotka siihen pystyvät.

Seuraukset näkyvät erityisesti nuorissa. Mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet, ja yksinäisyydestä on tullut yksi keskeisimmistä pahoinvoinnin kokemuksista. Tämä on paradoksaalista ajassa, jossa sosiaalisten kontaktien määrä on suurempi kuin koskaan aiemmin.

Yksinäisyys ei enää ole vain vanhuuden tai syrjäytymisen seurausta. Se koskettaa kaikenikäisiä. Nuoret, jotka elävät keskellä sosiaalista mediaa ja jatkuvaa vuorovaikutuksen mahdollisuutta, kertovat kokevansa ystävien puutetta ja ulkopuolisuutta.

Yksinäisyys on noussut nuorisotutkimuksissa vakavien mielenterveysriskien joukkoon. Kyse on kontaktien laadusta ja pysyvyydestä, ei niiden määrästä.

Yksinäisyyden lisääntyminen näkyy tilastoissa. Suomen Punainen Risti seuraa joka vuosi yksinäisyys­barometrin avulla Suomessa asuvien vähintään 16-vuotiaiden yksinäisyyden tilaa.

Vuonna 2025 yksinäisyyttä koki viikoittain 20 prosenttia kaikista vastaajista, ja vähintään joskus 59 prosenttia. Yksinäisyyden kokemus korostui etenkin alle 25-vuotiailla, pienituloisilla ja opiskelijoilla. Lisäksi yli 40 prosenttia 16–24-vuotiaista koki yksinäisyyttä vähintään viikoittain.

Tilastokeskuksen elinolotilastot kertovat, että 16 vuotta täyttäneistä lähes 30 prosenttia koki olevansa suurimman osan ajasta, koko ajan tai joskus yksinäinen vuonna 2022, kun osuus oli noin 21 prosenttia vuonna 2018. Eniten yksinäisyyttä kokivat 85 vuotta täyttäneet, toiseksi eniten 16–24-vuotiaat.

Ulkopuolisuuden tunnetta koki 15 prosenttia vähintään 16 vuotta täyttäneistä. Ulkopuolisuuden tunne on yleisempi iäkkäässä väestössä.

Keltikangas-­Järvinen kertoo kirjassaan, että yltiöyksilöllinen kulttuuri vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja yhteisiin sääntöihin.

Opettajat ja työnantajat kuvaavat arkea, jossa yksilöllisiä toiveita pidetään lähtökohtana ja yhteisiä pelisääntöjä poikkeuksina. Aikataulut, säännöt ja vastuut koetaan helposti yksilönvapautta rajoittavina, ei yhteis­elämän edellytyksinä. Velvollisuudentunto ja vastuu yhteisistä asioista heikkenevät, kun toiminnan hyöty toisille ei riitä perusteluksi.

Sama ajattelu ulottuu ihmissuhteisiin. Yhä useammin suhteita arvioidaan sen perusteella, mitä ne antavat yksilölle. Keskustelu siitä, pitääkö omien vanhempien, sisarusten tai sukulaisten kanssa tulla toimeen, kertoo syvästä kulttuurisesta muutoksesta. Aiemmin välien katkaiseminen nähtiin poikkeuksena, nyt sitä saatetaan pitää itsestä huolehtimisena.

Kun yhteisöllisyys haurastuu, myös yhteiset tavoitteet katoavat. Yhteiskunta ei koostu ainoastaan yksilöistä, sen toiminta perustuu jonkinlaiseen yhteiseen näkemykseen päämääristä.

Kun jokainen huolehtii ensisijaisesti itsestään, yhteisvastuu heikkenee. Tämä näkyy työelämässä, vapaaehtoistoiminnan hiipumisessa ja poliittisessa keskustelussa, jossa yhteinen etu jää helposti yksilöllisten näkökulmien varjoon.

Yksinäisyys on uhka niin mielen­terveydelle kuin fyysiselle terveydelle. Kuva: Aino Saarikivi

On olennaista huomata, ettei kyse ole yhden sukupolven itsekkyydestä tai yksilöiden moraalisesta heikkoudesta. Ihmiset omaksuvat kulttuurin normit, joihin he syntyvät.

Nykyiset nuoret eivät ole erilaisia kuin edeltäjänsä, mutta he ovat kasvaneet ympäristössä, joka korostaa yksilöllisyyttä ja vähentää yhteisöjen tarjoamaa turvaa. Sosiaalinen media on osunut kehityksellisesti herkkään vaiheeseen ja voimistanut vaikutuksia.

Yhteisöllisyyden kaipuu nousee usein esiin kriisien yhteydessä, mutta arjen ratkaisut vievät usein vastakkaiseen suuntaan. Etätyö, etäopiskelu ja digitaalinen asiointi nähdään tehokkuutena ja joustavuutena, harvemmin yhteisöllisyyden purkamisena.

Kyse ei kuitenkaan ole väistämättömästä kehityksestä, vaan tietoisista valinnoista, joilla ohjataan myös ihmisten hyvinvointia.

Keltikangas-Järvisen mukaan paluu yhteisöllisempään kulttuuriin ei tarkoita paluuta menneeseen tai yksilöllisyyden hylkäämistä. Kyse on tasapainosta. Ihminen voi voida hyvin yksilönä vain osana yhteisöä, jossa hän kohtaa muita, tulee nähdyksi ja kokee kuuluvansa johonkin itseään suurempaan.

Kyläyhteisöissä ihmiset kohtaavat samoja ihmisiä toistuvasti ja usein ilman erityistä tarkoitusta. Naapurit tunnetaan nimeltä, talkoisiin tullaan, koska niin on tapana, ja apua annetaan, koska joku tarvitsee sitä.

Yhteys ei perustu jatkuvaan miellyttämiseen tai siihen, kuinka hyödyllinen suhde on yksilölle juuri nyt. Se rakentuu ajan, vastavuoroisuuden ja jaettujen kokemusten kautta. Juuri tällainen arkinen ja ennakoitava sosiaalinen ympäristö on monille se, mitä nykykulttuurista puuttuu.

Yksilöllisyys ilman yhteisöä johtaa helposti yksinäisyyteen, joka on paljon enemmän kuin tunne: se uhkaa niin mielenterveyttä kuin fyysistä terveyttä.

Yksinäisyyden voittaminen edellyttää, että ihmiset pääsevät kohtaamaan ja tarvitsemaan toisiaan, ei vain keskittymään itseensä. Kylätoiminta, seurojentalot, talkoot ja paikalliset yhdistykset tarjoavat matalan kynnyksen yhteisöjä, joissa osallistuminen riittää läsnä­oloksi.

Kyse ei lopulta ole siitä, miten ihmiset saadaan huolehtimaan enemmän itsestään, vaan siitä, miten heidät saadaan jälleen tarvitsemaan ja kohtaamaan toisiaan. Yhteiskunta, joka palkitsee itsekkyyden mutta unohtaa yhteyden, maksaa siitä hintaa ihmisten pahoin­voinnilla.

Yhteisöllisyys ei poista yksilöllisyyttä, mutta se asettaa sen mittasuhteisiin. Ihminen voi olla oma itsensä ilman, että hänen täytyy jatkuvasti rakentaa ja puolustaa minuuttaan. Yhteisö kannattelee, jakaa vastuuta ja antaa tilaa olla keskeneräinen. Samalla se muistuttaa siitä, että hyvinvointi ei ole vain henkilökohtainen projekti, se on myös yhteinen asia.