Perheen kasvaessa lisääntyi myös parittomien sukkien ja onnen määrä

Suomi on tullut nimetyksi useita kertoja maailman onnellisimmaksi maaksi. Kunniamainintaa on seurannut somekeskustelu, jossa pohditaan, mitataanko tutkimuksessa oikeita asioita. Onhan meillä niin moni asia huonosti ja vielä useampi voisi olla paremmin.

Olen joskus ajatellut, että jossain toisessa maassa valinta synnyttäisi itsekehujen ryöpyn ja sitä hyödynnettäisiin siekailematta markkinoinnissa ja mainonnassa. Vaivaako meitä liika vaatimattomuus, vai onko arkinen onnellisuus meille jotain niin tavallista, että emme tunnista sen arvoa?

Kun muistelen lapsuuteni mummolaa, mielikuvissani siellä oltiin aina onnellisia ja elämään tyytyväisiä, vaikka ulkoiset puitteet olivat varsin vaatimattomat nykypäivän mittapuulla. Tyydyttiin vähään ja pidettiin sitä arvossa.

Tärkeimmät asiat olivat kohdallaan: ympärillä oli rakastavia läheisiä ja hyviä naapureita ja maat ja metsät jakoivat antimiaan.

Ehkä onnellisuus syntyy pienistä asioista arjen keskellä. Minulle se syttyy lapsenlapsen hymystä, taaperon tahmaisesta rutistuksesta, teinin oma-aloitteisuudesta, puolison keitettyä aamupuurot koko porukalle ja lauantai-illan hetkestä, kun kaikki lapset ovat tulleet käymään kotona ja istutaan saman pöydän ääreen syömään yhdessä laitettua ruokaa.

Hautautuuko onnellisuus liian usein arjen kuormien alle? Olen joskus todennut puolisolleni, että stressin määrä on hänellä vakio, sen aihe vain vaihtuu.

Varsin usein stressi syntyy omista valinnoistamme. Sitä voivat aiheuttaa myös asiat, joihin emme pysty vaikuttamaan ja joiden kanssa on vain opeteltava elämään. Joskus tämä sujuu helpommin, toisinaan taas haparoiden ja hammasta purren.

Perhe-elämä on usein epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden sietämistä niin itsessä, muissa perheenjäsenissä kuin ympäristössäkin. Puolisoni on joskus lapsiperhearjen keskellä todennut, että ajan saa täyttymään erilaisilla tärkeillä tehtävillä, jotka saattavat toisessa elämäntilanteessa osoittautua toisarvoisiksi.

Häntä huvittaa edelleen muistella aikaa ennen lastemme syntymää. Meillä oli aikaa ripustaa sukat pyykkinarulle yksitellen samalla lailla suoristettuna kuin ne myydään kaupassa. Parittomia sukkia ei tästä huushollista silloin löytynyt.

Parittomien sukkien määrä on kasvanut perheen kasvaessa. Samalla on lisääntynyt onnen aiheiden määrä. Aina joku oppi jotain uutta: ryömimään, konttaamaan, ensimmäisen sanan, kävelemään, juoksemaan, pyöräilemään ja uimaan sekä laskemaan, lukemaan ja kirjoittamaan.

Eilen perheen WhatsApp-ryhmään kilahti videoviesti. Perheen nuorimmainen oli oppinut tekemään takaperinvoltin nurmikolla. Kiepsahdus toistettiin videolla varmuuden vuoksi kaksi kertaa peräkkäin. Äitiä kauhistuttavalle tempulle riitti heti sisarusparvesta ihastelijoita, jotka saivat varmasti kuopuksen onnelliseksi ja hymyn nousemaan hänen huulilleen.