Riittää, kun on läsnä

Muutto Mäntsälässä sijainneesta omakotitalosta Itä-Helsingin lähiöön olisi vielä kymmenen vuotta sitten ollut Ali Harmokivelle, 72, lähestulkoon mahdoton ajatus – vaikka talo oli hiljentynyt lasten muutettua pois ja hän oli sukkuloinut töiden vuoksi pääkaupungin ja kodin väliä vuosikaudet.

”Ajattelin, etten ikinä muuttaisi Helsinkiin. Siellä oli jonkinlainen rauhattomuus. Paluumatkalla vasta Järvenpään kohdalla jännitys laukesi ja ajattelin, että pääsinpäs pois”, naurahtaa Harmokivi.

Koskaan ei pitäisi sanoa, ”ei koskaan”. Kolme vuotta sitten Mäntsälän omakotitalo siirtyi uusille omistajille, ja mies muutti puolisonsa Merja Harmokiven kanssa 60 neliön kolmioon Helsingin Kontulaan.

Merja oli puolen vuoden ajan jo katsellut sopivia kohteita, ja pariskunnan poika Aleksi Harmokivi, 36, oli auttanut. Ali kypsyi muuttoon vähitellen, kun Helsingissä asuvat lapset alkoivat saada jälkikasvua ja pappa tahtoi olla enemmän mukana näiden elämässä.

Jalkapallo yhdisti Aleksi (oik.) ja Ali Harmokiveä. Nyt pappa käy kannustamassa kentän laidalla lapsenlapsia. Kuva: Lari Lievonen

Ennen pitkää Harmokivet olisivat varmasti muuttaneet Mäntsälästä pois, mutta ilman lapsia tuskin Helsinkiin.

Lapsenlapset ovat eläköitymisen jälkeen olleet Alille ja hänen puolisolleen tärkeä osa elämää, ja sidettä tahdottiin lujittaa. Samalla haluttiin vahvistaa omien lasten turvaverkkoa.

”Elämä on helpottunut valtavasti. Jo pelkkä ajatus tukiverkon läheisyydestä helpottaa, sillä ajan autolla tänne Kontulaan 10 minuutissa. Olemme valtavan onnellisia, ja järjestely on herättänyt omassa tuttavapiirissä jopa pientä kateutta”, Aleksi kertoo.

Toisaalta apua tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän myös toiseen suuntaan. Jossain vaiheessa vanhempien kunto heikkenee, ja he tarvitsevat tukea esimerkiksi kovaa vauhtia kehittyvien teknisten laitteiden kanssa. Siksikin on hyvä asua lähellä lapsia.

”Sanoin jossain vaiheessa, että minä en sitten Mäntsälään saakka lähde ajamaan pelkästään kännykkää säätämään”, Aleksi sanoo.

Pariskunta oli laittanut asunnolle muutamia reunaehtoja. Kiinteistöllä piti olla oma tontti ja suuret remontit tehty. Meren ja uimahallin läheisyys sekä ylin kerros olisivat plussaa, ja tärkeää olisi toimiva paikallisliikenne lasten, Annan ja Aleksin luo.

Kohde Kontulassa oli ensimmäinen, jota he menivät katsomaan. Näytön jälkeen Ali totesi: ”Tämä me otetaan”.

Loppujen lopuksi ainoastaan meren läheisyydestä he joutuivat luopumaan, eikä sekään totuuden nimessä kaukana ole. Asunto on ylimmässä kahdeksannessa kerroksessa, jonka parvekkeelta meri ehkä näkyisi ilman puustoa. Kontulan metroasemalle on kävelymatka ja bussipysäkki aivan vieressä.

Harmokivien lapsilla oli monenlaisia epäilyksiä, kuinka vanhemmat sopeutuisivat elämään Helsingin lähiössä ilman harrastuksia ja ystäviä.

Aleksin pahin pelko oli, että nämä linnoittautuvat sisätiloihin ja uskaltautuvat hädin tuskin lähikauppaan. Lisäksi hän mietti, kaipaisivatko vanhemmat oman pihan askareita ja että yrittäisivätkö he myös Helsingin sisällä liikkua joka ikiseen paikkaan omalla autolla.

Kuinka väärässä jälkikasvu olikaan.

Aleksi naurahtaa, että häntä hieman on nolostuttanut, kun isä ryhtyy puheisiin lähes jokaisen kanssa – olipa kyseessä uimahalli tai julkinen kulkuväline.

”Taisin sanoa joskus uimahallissa isälle, että ei täällä kuulu jutella kaikkien ihmisten kanssa”, Aleksi sanoo.

Isä ja poika katsovat toisiinsa ja naurahtavat.

”Minun on helppoa tutustua ihmisiin, sillä työssä piti aikoinaan olla sosiaalinen. Lisäksi täytyy vain uskaltaa. Helsingissähän on oikeasti tosi paljon muualta muuttaneita, ja suuri osa tahtoo jutella ja tutustua”, Ali kertoo.

Hän kertoo esimerkin eräästä kohtaamisesta hississä. Talon asukas ehti kertoa matkalla seitsemänteen kerrokseen koko elämäntarinansa.

Leikkiminen on Seelan (ylh.) ja Saiman suosikkipuuhaa, ja pappa on paras kaveri siinä. Kuva: Lari Lievonen

Ali syntyi Lahdessa työläisperheeseen 1953. Suomi toipui sodasta, ja suuret ikäluokat syntyivät. Ali oli viisilapsisen perheen vanhin.

Perheen sukunimi oli käännetty ruotsista, mutta Ali-etunimen syntyhistoria on jäänyt mysteeriksi – myöhemmin sitä on moni kysellyt ja arvellut lempinimeksi.

Isä työskenteli Mallasjuomilla, ja äiti oli ompelija. Suku asui samassa kaupungissa, mutta suvun yhteys ei kovin kiinteä ollut. Joulut ja uudetvuodet kokoonnuttiin sentään saman pöydän ääreen, ja siinä mummolla oli tärkeä rooli.

Mummo oli isovanhemmista selvästi Ali Harmokivelle läheisin aikana, jolloin suhteet vanhempiin ja isovanhempiin olivat tavallisesti etäisemmät kuin nykyään.

Ali oli varsin hyvä jalkapallossa ja harrasti sitä pitkään nuoruudessa. Silloin isät ja äidit eivät kulkeneet harrastuksissa mukana tai edes kannustaneet, ja niin oli myös Harmokivillä. Osin siitä syystä jalkapallo jäi.

Kuri oli kovaa. Selkäsauna tuli, jos vaikkapa jalkapallotreenien vuoksi myöhästyi sovitusta kotiintuloajasta, iltayhdeksästä. Ali ei kuitenkaan muistele menneitä pahalla.

”Kahta ihmistä arvostan yli muiden, toinen on isä ja toinen appiukko. He olivat erikoisia ihmisiä, mutta kädenjälkeä ei voi kuin kunnioittaa.”

Kädenjäljellä hän tarkoittaa kykyä selviytyä, kun yhteiskunnan auttava käsi oli vielä hento ja itse oli otettava vastuu perheen selviämisestä.

Hän lisää, että joidenkin muistelemia ”vanhoja hyviä aikoja” ei ole ollut, oli vain köyhyyttä ja kurjuutta.

”Välillä faija huusi ja riehui, enkä ihmettele sitä lainkaan.”

Ali Harmokiven lapsuus oli kovaa, kuten kaikilla tuolloin. Kuva: Lari Lievonen

Hitsariksi kouluttautunut Ali tapasi tulevan puolisonsa Merjan vuonna 1975, ja muutaman vuoden päästä he menivät naimisiin.

Tytär Anna syntyi 1983, ja vuonna 1987 he muuttivat omakotitaloon Mäntsälään. Ajatuksena oli, että työmatka Helsingin seudulle olisi mennyt sutjakammin. Aleksi syntyi muutamaa vuotta myöhemmin 1989.

Maailma oli muuttunut. Köyhyys oli poissa ja lasten harrastuksia tuettiin. Aleksi pelasi jalkapalloa, ja Ali toimi joukkueen huoltajana.

Lasten kuritus oli Suomessa vähentynyt ja kriminalisoitu. Vähitellen myös tunteita alettiin näyttää entistä rohkeammin.

”Me pystymme kyllä itkemään, eikä hävetä yhtään”, Ali toteaa.

Myötäelämisen kyyneleet tulevat helposti vaikkapa tv:tä katsellessa, jos jotakuta kohdellaan kaltoin. Kyky empatiaan on Alilla osin synnynnäistä, osin opittua.

”Olin kotona lapsikatraan vanhin ja joudun katsomaan nuorempien perään. Isänä tunsin vatsanpohjassa asti kipuna, jos esimerkiksi Aleksi kaatui pienenä.”

Isän ja pojan suhde on selvästi läheinen ja toisiaan kunnioittava, vaikka omat haasteensa on ollut jokaisessa perheessä.

Aleksi ja Ali Harmokivi nauravat paljon, mutta uskaltavat myös itkeä. ”Ei hävetä yhtään.” Kuva: Lari Lievonen

Ali toteaa, että raitistuminen oli isoja käännekohtia elämässä.

Työnarkomaniaa tuli lääkittyä vapaa-ajalla alkoholilla, ja vaivihkaa tissuttelu muuttui ongelmaksi. Elämä oli tasapainoilua alkoholismin kanssa, sillä työ ja seuratoiminta piti hoitaa.

Aleksi kirjoitti kahden ystävänsä kanssa kirjan isyydestä. Hiljan ilmestyneessä Isän vuoro -teoksessa isän juominen mainitaan pienenä sivujuonteena. Ali on kirjan lukenut ja sanoo yllättyneensä siitä, kuinka paljon poika kärsi. Päällisin puolin elämä kuitenkin sujui melko normaalisti.

”Oli onni onnettomuudessa, että lopulta sain juomisen poikki. Kävin ”katkoilla”, mutta niistä ei ollut apua. Sitten tuli vain hetki, kun ajattelin, että tämä on loputtava. Ensin jätin viinan ja sitten tupakan.”

Eniten Ali Harmokiveä on yllättänyt helsinkiläisten sosiaalisuus, sillä juttukaveri löytyy aina. Kuva: Lari Lievonen

Muutamia retkahduksia tuli ennen lopullista raitistumista. Yksi osui oman isän kuolemaan, mutta sellaisesta on Alin mukaan turha hakea tekosyytä.

”Parhaani silti aina yritin. Ja lapsille olen aina sanonut, että jos jotain sattuu, tulkaa kotiin. Aina pystytään auttamaan.”

Korkki on pysynyt kiinni jo parikymmentä vuotta.

”On hienompaa juhlia, kun tietää, että seuraavana päivänä ei ole kipeä.”

Aleksi sanoo varovasti, että raitistuminen takasi sen, että isä on ylipäätään hengissä. Lisäksi se oli jo edellytys isovanhemmuudelle, sillä kukapa vanhempi uskaltaisi muuten jättää jälkikasvuaan hoitoon.

Ali ja Aleksi Harmokivi lehtisateessa Kontulan lähiössä. Kuva: Lari Lievonen

Aleksi heittää puolileikillään, että mummin ja papan harrastusten vuoksi hoitopaikka ei ole enää itsestään selvyys. Nöyränä on tiedusteltava, voisiko ukkojen kävelysählystä jollain viikolla joustaa.

Alilla on maanantaina ohjelmassa kävelysähly, tiistaina kuntosali ja keskiviikkona äijien kuntojumppa ja loppuviikolla muun muassa uintia kaupunginosan uimahallissa. Viikoittaisia kohtaamisia muiden kanssa eri harrastusten parissa osaa odottaa.

Puoliso Merjalla on omat menonsa, ja hiihtoladulle hyvinä talvina pääsee suksilla jopa pihasta.

Yhdessä pariskunta kiertää näyttelyissä ja opastetuilla kävelyillä, joissa kerrotaan kaupungin historiaa ja joissa – yllätys yllätys – tulee uusia tuttavuuksia.

Merja on ottanut tehtäväkseen huolehtia kalenterin päivityksestä, eli että hoitolupaukset pysyvät muistissa eikä päällekkäisyyksiä tule. Lapsenlapsia kun on yhteensä neljä, ja tyttärenkin jälkikasvu tarvitsee oman aikansa.

Perhekuvat ovat päässeet makuuhuoneeseen arvoisensa paikkaan. Kuva: Lari Lievonen

Ali herkistyy ja ääni pettää, kun hän muistelee ensimmäisen lapsenlapsen syntymää. Yhtä lailla papaksi tuleminen on herkistänyt joka ainut kerta.

”On se vaan aina hieno... Pikku nyytti ja suloinen. Ei minun ole koskaan tarvinnut miettiä papan roolia, riittää, kun on oma itsensä.”

Aleksi sanoo väliin, että häntä yllätti se, että juuri isä oli vauvoista innoissaan.

Ali on hetken hiljaa, kun häneltä kysyy, mikä tekee hyvän isovanhemman.

”Tarvitsee vain olla läsnä ja asioissa mukana. Ei tarvitse välttämättä tehdä mitään erikoista, riittää, että on lähellä. Läsnä.”