Kirsi Manninen ei kaipaa enää suurkaupunkien ruuhkiin ja kiireisiin. Kuva: Heikki Ketola
Näillä eväillä Kirsi Manninen juurtui Kuusamoon – rauhallinen elämäntapa säästää rahaa
Maailman metropoleissa varttunut Kirsi Manninen muutti 15 vuotta sitten miehensä vanhaan mummolaan Kuusamoon.TilaajalleKuusamo
Kirsi Manninen on opetellut kokkaamaan puuliedellä. ”Ruoka on ihan erilaista, kun siinä on se aito lämpö. Kun sähkön hinta nousi, tein melkein kaikki ruuat puuliedellä.” Kuva: Heikki KetolaOnnellisuus kumpuaa pienistä jutuista. Lause on raapustettu liitutaululle Kirsi Mannisen ja hänen miehensä kotona Kuusamossa.
Manninen on opetellut nauttimaan omakotitalon loputtomista pikkuaskareista ja hiljaisuudesta. Lapsuus ja nuoruus vierähtivät hyvin erilaisissa maisemissa maailman metropoleissa ja Helsingissä.
Vuonna 2010 kivitalojen kasvatti rohkaistui muuttamaan miehensä lapsuusmaisemiin.
”Meitä pidettiin vähän hulluina. Mies on syntyjään Kuusamosta, mutta lähtenyt 16-vuotiaana täältä pois ja sanonut, ettei tule ikinä takaisin.”
Kylillä asuu niin paljon puolison sukulaisia, että vaimo oli kuulemma viisainta hakea Etelä-Suomesta.
Mannisen koti on sijainnut muun muassa Amerikassa, Belgiassa ja Tukholmassa. Perhe reissasi ulkoministeriössä työskennelleen isän työn perässä.
”Tavallaan tännekin lähteminen oli tosi helppoa. Uuden ja tuntemattoman kokeminen tuo mulle energiaa sen sijaan, että muutos kauhistuttaisi.”
Alunperin aviopari ajatteli rakentaa Kuusamoon mökin, mutta kun miehen mummola tuli myyntiin, päätös muuttaa syntyi nopeasti.
”Isäni oli aluksi ihan kauhuissaan, kun me ollaan hirveän samanluontoisia, niin hän ajatteli, etten tule ikinä viihtymään näin hiljaisessa paikassa.”
Pariskunta vannoi lähtiessä, että jos jommallakummalla menee vati nurin, niin he muuttavat takaisin kaupunkiin.
”Nyt on 15 vuotta mennyt, eikä ole tullut ikävä minnekään.”
Pariskunnan sukulaiset tarkkailevat talon touhuja olohuoneen seinältä. Kuva: Heikki KetolaAlkuun Manninen sai töitä Kuusamon keskustasta kaupan alalta. Helsingissä hän oli työskennellyt Stockmannilla henkilöstöasioista vastaavana palvelupäällikkönä.
Vuonna 2019 Manninen hakeutui ammatilliseen uudelleenkoulutukseen matkailualan opintoihin Kajaanin ammattikorkeakouluun. Päätös on tuonut elämään paljon sisältöä.
”Tykkään tosi paljon tehdä sitä työtä.”
Mannisen työhön Tailored Adventures Rukapalvelu Oy:n myyntipäällikkönä kuuluu houkutella kansainvälisiä asiakkaita nauttimaan Lapin lumosta. Ohjelmapalvelujen ohella perheyrityksellä on majoitus- ja ravintolatoimintaa.
Manniset ovat hankkineet kalastusluvan ja välineistöä löytyy sekä kotoa että mökiltä. Kuva: Heikki KetolaMannisten koti sijaitsee alle kymmenen kilometrin päässä Rukan hiihtokeskuksesta. Punaisen omakotitalon piha on aidattu, jotta porot eivät pääse popsimaan istutuksia.
”Täällä on mieletön rauha, vaikka olet ihan lähellä Rukaa”, Manninen kehuu.
Sattumalta juuri haastattelupäivänä matkailukeskus antaa kuulua itsestään. Tekno jumputtaa kotipihassa asti niin, että heinänkorret heiluvat. Kontrasti pohjoisen erämaiseman ja äänimaailman välillä on absurdi.
Käynnissä on kerran vuodessa Rukan laella järjestettävä teknofestivaali.
”Oman rauhan vastapainoksi on aika moinen säpinä tuolla sitten. Se on kuin pieni, kansainvälinen kaupunki”, Manninen naurahtaa ja viittilöi hiihtokeskuksen suuntaan.
Sieltä suurkaupunkien kasvatti saa tarvitsemansa määrän hulinaa.
”Olen hirveän sosiaalinen luonteeltani, niin tavallaan tasapaino säilyy, kun käyn töissä paikan päällä.”
Manninen muistelee ajanjaksoa, jolloin hän teki etätöitä kotona eri firman palveluksessa.
”Yhdeksän kuukautta haalauduin tuonne vintille tekemään töitä ja sitten totesin, ettei tää oo mun juttu.”
Nykyinen työ vie Mannista myös ulkomaille. Haastattelupäivän aamuna hän on palannut Visit Finlandin järjestämältä matkalta Sveitsistä.
Vuorten keskellä asuville sveitsiläisille on turha markkinoida laskettelua. Sen sijaan revontulet ja arktiset eläimet, kuten porot ja huskyt kiinnostavat.
Kotipihassa on tilaa puuhastella ja harrastaa. Aidat pitävät porot loitolla kotitarveviljelmältä. Kuva: Heikki KetolaInto luonnossa liikkumiseen yhdistää Kuusamossa asuvia, joten harrastusporukoita löytyy joka lähtöön. Kuusamon kesässä järjestetään alamäkiuintia, koskenlaskua, polkujuoksua ja vaikka mitä.
Manninen tykkää touhuta ulkona, sienestää ja marjastaa. Kantarelleja kasvaa jopa kotipihassa, vaikka ne eivät ole kovin yleisiä Kuusamon leveysasteilla. Muutaman sadan metrin päästä löytyy usein herkkutatteja.
Kesäisin Manninen pyöräilee töihin mäkisiä metsäteitä pitkin. Maantien laitaa polkemalla pääsisi nopeammin, mutta ohi sujahtelevat autot eivät houkuttele.
Kirsi Manninen tekee satunnaisesti etätöitä. Sosiaalisena ihmisenä hän työskentelee mielellään paikan päällä hiihtokeskuksessa. Kuva: Heikki KetolaMannisen sukulaiset asuvat eteläisessä Suomessa. Hän kyläilee silloin tällöin isänsä luona Lahdessa ja välillä isä ajelee itse käymään.
”Etelään ei tule lähdettyä edes joka vuosi.”
Nykyään Helsingin vilske ja kiire ahdistavat.
”Muistan silloin aikanaan, että juoksin jopa metroon, vaikka niitä menee kolmen minuutin välein. Suututti, kun se metro meni nokan edestä”, Manninen pyörittelee päätään.
Enää ei tarvitse säntäillä. Jos vapaa-aikaan kaipaa säpinää ja bilemeininkiä, voi suunnata Rukalle.
”Nyt kun on 50 vuotta mittarissa, en sellaista hirveästi enää jaksa. Joskus harvoin, kun tulee kavereita kylään, saatamme lähteä.”
Rauhoittuminen säästää rahaakin. Manninen on huomannut, että eläminen pohjoisessa on edullisempaa kuin pääkaupunkiseudulla.
Huoneentaulu, jonka sanoman voi muuttaa. Kuva: Heikki KetolaVuonna 1958 rakennetussa kotitalossa on toiminut 60-luvulla kuivatavarakauppa, minkä takia keittiössä on yhä lokerohyllyjä.
Olohuoneen seinällä roikkuu kuvia sukulaisista, joista osa on asunut talossa. Puolison 1800-luvulla eläneet isoisovanhemmat katselevat talon touhuja totisina.
Manniset remontoivat taloa hyvin maltillisesti. Lattiat ja seinien pinkopahvit ovat alkuperäisiä, mutta pintoja maalattiin vaaleammiksi.
Vanhoissa kuvissa sisätilat näyttävät synkemmiltä vihreine seinineen ja puupintoineen.
Mannisen makuun talon henki on hyvä, eikä tunnu, että sinne olisi jäänyt joku levoton sielu vaeltelemaan.
”Täällä ei pelota koskaan. Etelä-Suomessa mummolassa pelotti ihan aikuisiälläkin, jos jäi pimeällä hetkeksikin yksin”, Manninen naurahtaa.
Olohuoneen liki kolmemetrinen pirttipöytä on peräisin Vaaranpäässä sijainneesta anopin lapsuudenkodista, jossa asui useampi perhe.
”Paljon porukkaa on istunut tässä. Muistan, kun anoppi oli ihan kauhuissaan, kun emme pidä pöytäliinaa.”
Manninen kuljettaa sormea puupintaan viiltyneiden lovien päällä ja pohtii, millaisia tarinoita niiden takana on. Pöydällä on puurrettu eri askareita pintaa säästelemättä ja leipoessa käännetty levy ympäri sileämmän pinnan saamiseksi.
Yksi olohuoneen kaapeista on peräisin 1970-luvulta, jolloin Manninen oli taapero ja asui perheineen Amerikassa. Sieltä kaappi on välietappien kautta matkannut Kuusamoon asti.
Arki on maaseudulla toisenlaista kuin kaupungissa. Puoliso pysyy kiireisenä klapi- ja lämmityshommissa. Manninen puolestaan kokkailee puuhellalla.
”Ruoka on ihan erilaista, kun siinä on se aito lämpö. Kun sähkön hinta nousi, tein melkein kaikki ruuat puuhellalla.”
Toki myös talvi lumitöineen työllistää ja tarjoaa erinomaista hyötyliikuntaa. Taloon lämpöä tuovat leivinuunin ohella puusauna ja makuuhuoneessa nököttävä Porin Matti.
Useamman vuoden ajan mukana touhotti belgianpaimenkoira Urpo, joka suureksi suruksi jouduttiin lopettamaan vakavan sairastumisen vuoksi.
”Koira tekisi mieli ottaa, mutta tuntuu, ettei sitäkään sähläämistä toistaiseksi kaivata”, Manninen pohtii.
Varsinkin, kun appivanhemmatkin tarvitsevat yhä enemmän apua.
Pari vuotta sitten Manniset ostivat sähköttömän mökin Kuusamojärvellä sijaitsevasta saaresta. Matkaa mökille on vaivaiset 26 kilometriä, mikä on etelän asukille harvinaista herkkua.
Naapurit ovat saksalaisia ja saaren toisessa päässä lomailee itävaltalainen perhe.
Mökkipihaan ei taatusti eksy kutsumattomia vieraita.
”Kyllähän tämä kotitalokin on umpimökki helsinkiläiselle, mutta rakastamme olla rauhassa”, Manninen naurahtaa.
Kalaverkot roikkuvat kotipihan puuliiterin seinällä odottamassa.
”Kun muutimme, olin tosi paljon soutumiehenä verkoilla. Appiukko luuli, etten kaupunkilaisena osaa soutamisen ja huopaamisen termistöä, joten se käski aina, että eteenpäin tai pakita”, Manninen muistelee.
Kuontijärvestä nousi siikaa ja muuta kalaa, jotka Manninen oppi perkaamaan ja säilömään.
”Onneksi monet opit tuli kirjoitettua ylös, kun nyt appiukko on muistisairas.”
Verkkoja ja katiskoja on myös saarimökillä ja kalastuslupa hankittu pitkästä aikaa. Lisäksi puolisolla on lupa metsästää lintuja ja jäniksiä. Ystävän luona Manninen on kerran nylkenyt jäniksen. Se on kaupunkilaiselle melkoinen koetinkivi.
Olohuoneen ikkunasta Manninen on seurannut, kun hirvi on tuonut vasansa tuon tuostakin ruokailemaan etupihan pellolle.
”Mielikuva on ehkä vähän sellainen, ettei maalla tapahdu mitään, vaikka oikeasti tapahtuu. Kannustan ihmisiä uskaltautumaan.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
