Lehmät olivat Taija Tuomisen väkivaltaisen maalaislapsuuden lohtu – hänet pelasti yksi ihminen

Kirjailija Taija Tuomisen lapsuus oli hurja, mutta hänen elämäntarinansa on rohkaiseva. Se näyttää, miten valtava merkitys voi olla sillä, että on joku, joka näkee nuoren.

Kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja on kirjoittanut aiemmin novelleja ja kaksi omaelämäkerrallista romaania.

Aiemmissa romaaneissaan, vuonna 2000 ilmestyneessä Tiikerihaissa ja 2019 ilmestyneessä Kuningaskobrassa, Tuominen kertoo väkivaltaisesta ja satuttavasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan kotitilalla.

Joissakin kritiikeissä Tiikerinhaita pidettiin jopa epäuskottavana, eikä ihme.

”Minähän en myöntänyt silloin haastatteluissa, että se kaikki oli totta ja minun elämääni”, Tuominen toteaa.

”Äitikin eli vielä, niin pelkäsin mitä siitä seuraisi. Niinpä puhuin vaan fiktiosta”, Tuominen toteaa. ”En edes tohtinut sanoa, että tiedän näistä asioista, mistä kirjoitan. Kielsin vaan kaiken.”

”Tietenkin kirjoittaminen on valintoja, ja kun valitsee kaunokirjallisen muodon, niin se on jo etäännytystä”, hän toteaa.

Enää lapsuuden ja nuoruuden kipeistä asioista ei pelota puhua. ”Aika on muuttunut ja oma suhtautuminen on muuttunut. Mulla on oma ihana elämä ja se muuttuu paremmaksi vuosi vuodelta”, kirjailija toteaa.

”Koti oli semmoinen yksinäinen maalaistalo suon, pellon ja metsän välissä, pieni rintamamiestalo”, Tuominen kuvaa.

Ainoan lapsen elämää repivät rajut riidat ja perheväkivalta.

Kaiken keskellä lohtua toivat kirjat ja kirjoittaminen.

”Juuri opittuani kirjoittamaan olin vanhempieni hirvittävän riidan aikana kirjoittanut pirtin nurkassa elämäni ensimmäisen runon”, Tuominen kertoo ja näyttää kehyksiin laittamaansa runoa. ”Onneksi äiti oli tallettanut tämän.”

”Nyt muistojen liekki häviää,

ja murheiden surut ovella kolkuttaa,

niin muisti katoaa kauas korpeen.

Nyt lapsuuden kehto on poissa.

Kai luulivat elon olevan pumpulia.

Ei, ei, se on murheiden maa.”

Taija Tuominen kirjoitti ensimmäisen runonsa ruskeaan käärepaperiin perheriidan aikana. Kuva: Lari Lievonen

Myös eläimet olivat lohtu, samoin metsä. ”Vietin siellä paljon aikaa.”

Nella oli Tuomisen lempilehmä. Hän asui vielä kotona, kun Nella oli hänen poissa ollessaan teurastettu kotipihalla. Tuominen päätti säästää lehmän kallon ja ystävä putsasi sen.

”Nyt Nella on mun muusani työpöydällä.”

Maatilan työt tulivat varhain tutuiksi. ”12-vuotiaana mä jo lomitin ensimmäisen kerran ja olin yksin navetassa. Äiti oli jossain ja isäähän ei kiinnostanut hirveästi työnteko, ja mummo vietti aikaansa vintissä.”

”Ja oli ihan saletti, että joka joulupäivän aamu mulla oli navettavuoro, koska äiti ei päässyt krapuloissaan sängystä ylös.”

”Opetin sitten parhaan kaverinikin Kirsin lypsämään, ja välillä me lypsettiin yhdessä lehmiä, se oli kivaa.”

”Äiti ja isä olivat sitä mieltä, että mun pitää isona ruveta maatalouslomittajaksi. Mä taas ajattelin, että mun pitää päästä sieltä mahdollisimman pian mahdollisimman kauas.”

Enää paikkaa ei ole. ”Äiti poltti talon epämääräisissä olosuhteissa, niin minun ei tarvinnut perata niitä vinttejä ja selviytyä kaikesta eroon.”

Vanhempiakaan ei enää ole. Se kaikki on mennyttä.

”En olisi minä, jos sitä ei olisi ollut. Olisin joku toinen”, Tuominen toteaa.

”Opin tekemään töitä. Eläinten kanssa oppi tietyt elämän realiteetit, sekä hyvässä että pahassa. Tavallaan sekin vahvisti, että mikään ei hetkauta.”

"Oppi avaamaan pimeän ladon oven eikä pelkää mitään".

”Yksi hetki, yksi tilanne, yksi ihminen voi olla käännekohta elämässä. Mulle se käännekohta oli Hilja”, Tuominen toteaa.

Kirjailija Hilja Mörsäri oli hänen äidinkielenopettajansa iltalukiossa.

”Hilja kuunteli mun juttuja, keitti teetä ja lainasi kirjoja ja ymmärsi. Tavallaan Hiljasta tuli minulle henkinen äiti.”

Tuominen oli kirjoittanut aina, mutta ilman selkeää suuntaa. ”Hilja ohjasi opiskelemaan Oriveden opistoon ja Tampereen yliopistoon kirjallisuutta.”

”En olisi minä, ellen olisi iltalukiossa kohdannut Hiljaa. En olisi tässä.”

Hiljaakaan ei enää ole, mutta Tuominen pitää yhteyttä hänen 92-vuotiaaseen siskoonsa.

Tuomisen tarina on rohkaissut monia.

”Mulle tullaan ihan hurjasti kertomaan elämäntarinoita: onnellisia, mutta myös tosi surullisia ja väkivaltaisia. Moni on löytänyt oman lapsuutensa, nuoruutensa, elämäntilanteensa ja asiat, joista ei ole uskaltanut puhua. Tabut, joista vaietaan. Ja myös sen, että niistä voi puhua ja pitää puhua.”

Luovan kirjoittamisen kouluttajana Tuominen vetää kursseja ympäri maata. Työssäänhän kannustaa ihmisiä käsittelemään kipeimpiäkin tunteita ja kokemuksia.

”Aika auttaa. Monia aiheita pitää hautoa ja kypsytellä ennen kuin niistä pystyy edes kirjoittamaan.”

”Joskus fiktio antaa ne sanat, joita voi käyttää, jos asioita ei muuten voi käsitellä.”

Luovan kirjoittamisen opettamista Tuominen rakastaa. ”Se tuo tarkoitusta elämälle, että voi tehdä työtä, mistä nauttii. On hienoa nähdä, miten joku löytää sen oman juttunsa.”

Lempilehmän Nellan kallo on Tuomiselle tärkeä ja se on kulkenut hän mukanaan muun muassa nuorten kirjoittajien leirillä inspiroimassa nuoria. Biisoninsarvia Tuominen on tuonut intiaanireservaatista, jossa hän on ollut monta kertaa vapaaehtoistyössä. Kuva: Lari Lievonen

”Mulla on paljon opiskelijoita, joita ei ole koskaan huomattu, hyväksytty, eikä kannustettu ja jotka juuri siksi kirjoittavat. He kirjoittavat itsensä näkyviksi, jopa itselleen.”

Opetustyö vie eri puolille Suomea. Tuomisella on verkostoja kaikkialla, Sodankylää ja Kolaria myöten. ”Nautin niistä ihmisten kohtaamisista ja tilanteista, teksteistä, kirjoista ja luokkahuoneista.”

Nuorena Tuomiselle oli tärkeää päästä pois kotitilalta ja maalta. ”Mutta nyt mä oon päässyt hyppäämään pois siitä hirveästä näytelmästä ja aikaa on kulunut, niin se maisema on mulle jo tärkeä.”

”Sumuinen kynnöspelto ja ne harmaat ladot, se on mun maisema.”

Sama koskee maaseutua. ”Nykyään mun sympatiani maaseutua kohtaan on tosi suuri. Maaseutu on tässä maassa elintärkeä, me ei eletä ilman elävää maaseutua.”

”Mä myös tiedän sen työn, mitä siellä tehdään alle kympin tuntipalkalla ja kauheissa veloissa. Siksi mua sieppaa se, että miten maaseutua ja maanviljelyä yritetään ajaa alas.”

”Monilla kaupunkilaisilla on aivan vääristynyt kuva maaseudusta ja sitten he vielä antavat maaseudulle elämisohjeita. Voisivat mennä vaikka maatilalle vähäksi aikaa töihin”, Tuominen puuskahtaa.

Rauhaniemi-romaani on mielikuvitusta, enää Tuomisen ei tarvitse kerrata omaa elämäntarinaansa.

”Silti jokainen kirjoittaja kirjoittaa kirjaa itsensä läpi”, Tuominen väittää. ”Vaikka tekee science fictionia, niin itsensä läpi sen kirjoittaa.”

Kirjoittaja yhdistelee asioita ja lahjoittaa tunteitaan hahmoilleen. Näin Tuominen on tehnyt Rauhaniemeäkin kirjoittaessaan.

Tuomisen pelasti aikanaan se, että hän tuli nähdyksi. ”Halusin kirjoittaa romaanin ihmisestä, joka jää huomaamattomaksi ja näkymättömäksi. Joka ei saa omaa ääntään kuuluviin ja jää sivuun, kun jotakuta toista suositaan.”

”Otin tarkoituksella Hauhon miljööksi: siitähän kannattaa kirjoittaa, minkä tuntee.”

Kirjalle hän lahjoitti jopa palan omaa identiteettiään. ”Eihän siellä maalla puhuttu sukunimillä. Siellä puhutaan talon nimillä.”

”Koko kylä puhui meidän rappiotilasta, kun siellä aina tapahtui. Olihan se hienoa, että sen nimi oli Rauhaniemi”, Tuominen sanoo pilke silmissään.

”Mähän olin Rauhaniemen Taija.”