

Pikku Siperia on historiallinen suomalaiselokuva siinä mielessä, että se on ensimmäinen Netflixin tuottamana, eli mutkia suoristaen amerikkalaisrahalla tehty.
Elokuva perustuu Antti Tuomaisen romaaniin, ja budjetti on ollut reilu. Niinpä tekijäkaartiin on saatu parhaat kotimaiset voimat, kuten ohjaaja Dome Karukoski sekä näyttelijät Eero Ritala, Malla Malmivaara, Tommi Korpela ja Martti Suosalo sekä tekniikan taakse osaavat voimat.
Odotukset ovat siis korkealla tässä suoratoistopalvelussa ensi-iltansa 21. maaliskuuta saavassa mustan huumorin rikoskomediassa, joka nähdään siis samaan aikaan 190 maassa.
Rikoskomediaa on tehty säästeliäästi Suomessa, mutta Tuomaisen teksti on siihen omiaan.
Elokuva ajaa ronskisti överiksi, mutta jollain tasolla se pysyy omassa kuplassaan uskottavana.

Tarina sijoittuu mielikuvitukselliseen Himovaaraan, jonne putoaa meteoriitti ja saa kylän sekaisin. Miljoonan euron kivi laitetaan sotamuseoon vitriiniin, josta sitä himoitsee yksi jos toinen.
Tarinan päähenkilö on Eero Ritalan esittämä pastori, joka päätyy vartioimaan kiveä. Tällä on sotilastaustaa, joten helpolla kiveä ei viedä.
Pastori on sopivan ristiriitainen hahmo. Hänelle käydään purkamassa pahaa oloa, mutta mies itse on rikki. Hän saarnaa anteeksi antoa muttei itse pysty siihen itsekään ja mustasukkaisuus nostaa päätään – varsinkin kun pastorin kumppania (Malla Malmivaara) katselee kylän miehistä yksi toinenkin sillä silmällä.

Elokuva voisi olla pelottava, mutta sitä se ei ole. Huolimatta siitä, että henki on monesti veitsenterällä ja jollakulla meneekin. Hahmoissa on ripaus sympatiaa aina konnia myöten. Elokuva onkin varsin hauska omassa mustassa lajityypissään.
Näyttelijät tekevät hyvää työtä. Suosalo ja Korpela ovat takuuvarmoja, ja Ritala kantaa pääroolin uskottavasti.
Ohjaaja Karukoski käsikirjoitti elokuvan Minna Panjasen kanssa. Se valitsivat kirjasta mieleiset kohtaukset, ja vain yhdestä jouduttiin luopumaan liian hankalana toteuttaa. Karukoski olisi tahtonut mukaan elävän hirven, mutta koulutettuja ja tottelevaisia sarvipäitä ei ole tarjolla.
Elokuvan voi nähdä periaatteessa hetkessä vajaa 300 miljoonaa katsojaa eri puolilla maailmaa. Ulkomaalaisille Pohjois-Karjala näyttäytyy villinä pohjolana, jossa lunta ja outoja persoonia riittää. Miettikööt sitten tykönään, paljonko niissä on totta. Veikkaan, että ainakin suomalaiset löytävät elokuvasta tutunoloisia hahmoja.