Anna Huhtala väitteli tohtoriksi Tampereen yliopistossa keväällä väkivalta- ja onnettomuuskuolemien käsittelystä Suomessa 1920- ja 1930-luvulla. Kuva: Rami Marjamäki
Kuolemanrangaistuksen palauttaminen Suomeen oli eduskunnassa yhden äänen päässä
Nuorten naisten seksuaalimurhat kuohuttivat kansan mieliä itsenäisyyden alussa ja saivat aikaan vilkkaan keskustelun kuolemantuomion paluusta.Tilaajalle
Voimassa olleen rikoslain mukaan kuolemantuomio olisi pantu täytäntöön mestaamalla Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä. Kuva: Suomen kansallismuseo, Vankilamuseon inventointi 2018-2019, Yli-Seppälä & Varteva, HämeenlinnaSisällissodan jälkeinen Suomi oli väkivaltainen maa. Esimerkiksi vuonna 1932 maassa tehtiin 322 henkirikosta, kun vuonna 2024 poliisin tietoon tuli 89 henkirikosta. Myös Suomen väkiluku oli tuolloin huomattavasti nykyistä pienempi.
Viimeisestä rauhan aikana Suomessa tapahtuneesta teloituksesta oli kulunut jo itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä sata vuotta.
Anna Huhtala on tutkinut maailmansotien välillä tapahtuneita henkirikoksia, joihin liittyi vaatimuksia kuolemanrangaistuksen palauttamisesta käytäntöön.
Huhtala väitteli filosofian tohtoriksi keväällä 2025, ja Bazar julkaisee lokakuussa hänen tietokirjansa Kuohuttava kuolemanrangaistus.
Eduskuntapuolueista maailmansotien välillä kuolemanrangaistusta kannattivat vahvimmin kokoomus ja äärioikeistolainen Isänmaallinen kansanliike.
”Äärioikeiston laajempi tavoite oli demokratiasta ja oikeusvaltiosta luopuminen. IKL:lle ja sen edeltäjälle Lapuan liikkeelle kuolemantuomio oli tehokas keino tiessä valtaan, kuten natseilla Saksassa”, Huhtala sanoo.
Kuolemanrangaistusta vastusti johdonmukaisimmin sosiaalidemokraattinen puolue. Edistyspuolueessa, Ruotsalaisessa kansanpuolueessa ja maalaisliitossa mielipiteet jakaantuivat.
Sisällissota vaikutti toki kuolemanrangaistuskeskusteluun. Ihmiset olivat eläneet läpi verisen kevään ja kesän 1918. Osa oikeistosta näki, että kuolemanrangaistukselle on tarvetta, jotta kapinoita ei pääse enää syntymään.
”Vasemmistolle sisällissota osoitti, että kuolemanrangaistusta voidaan käyttää poliittiseen sortoon ja se voi riistäytyä käsistä”, Huhtala sanoo.
Kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta käytiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuolloin kansainvälistä tieteellistä keskustelua. Se levisi myös Suomeen.
”Saksassa keskusteluun sekoittui rotuoppia. Ajateltiin, että on olemassa synnynnäistä ja periytyvää pahuutta, jonka kitkemiseen ei ole muuta keinoa kuin kuolemantuomio”, tutkija kertoo.
Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä murhatekoja käsiteltiin yhä myös arkkiveisuissa. Kyse oli runomuotoisista lauluista, joita myytiin markkinoilla ja talosta taloon.
Sisällissota vaikutti kuolemanrangaistuskeskusteluun. Ihmiset olivat eläneet läpi verisen kevään ja kesän 1918. Kuvassa punaisia teloitetaan Varkaudessa. Kuva: Varkauden museot, A. Ahlström osakeyhtiön kokoelmaSuomessa tapahtui vuosina 1926–1938 kymmeniä kansaa kuohuttaneita henkirikoksia, joiden vuoksi julkisuudessa vaadittiin kuolemanrangaistusta.
”Uhreja yhdisti tavallisesti se, että he joutuivat sattumanvaraisen ja raa’an hyökkäyksen kohteeksi kesken arkiaskareiden. Esimerkiksi Ulvilassa tapahtui diakonissan ryöstömurha, Siuntiossa perheenäidin murha ja Kempeleessä myymälänhoitaja Martta Saxin raaka raaka”, Huhtala kertoo.
Vuosina 1932 ja 1938 tapahtui myös neljä naisten seksuaalimurhaa, joista uutisoitiin laajasti.
Esimerkiksi humalaiset miehet ahdistelivat polkupyörillä ajaen Lempi Ojalaa Jalasjärvellä huhtikuussa 1932. He yrittivät myös raiskata 18-vuotiaan palvelijattaren.
Ojala onnistui pakenemaan hyökkääjiä Salmen sillan kaiteen toiselle puolelle. Ojalaa takaa ajanut mies irrotti naisen kädet sillan kaiteesta. Lempi putosi jokeen ja hukkui.
Kun murhasta epäilty Eero Käki tunnusti teon Salmen sillalla, väkijoukko ryösti hänet viranomaisilta ja työnsi kostoksi jokeen.
”Oikeudenkäynnissä selvisi, että kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun nuoret miehet ahdistelivat nuoria naisia Jalasjärvellä”, Huhtala kertoo.
”Uhreja yhdisti tavallisesti se, että he joutuivat sattumanvaraisen ja raa’an hyökkäyksen kohteeksi kesken arkiaskareiden.”
Kun kuolemanrangaistuksen palauttamista vaadittiin, kysymys oli myös ammattiautoilijoiden, kuten taksikuskien ryöstömurhista.
Ammattiautoilijoiden murhat herättivät huolta kuljettajien turvallisuudesta ja ne liitettiin kuolemanrangaistuskeskusteluun erityisesti 1930-luvun puolivälissä.
Samaan aikaan sanomalehdet kaupallistuivat Suomessa. Kuohuttavat rikostapaukset olivat lehdille arvokkaita uutisia lukijakilpailussa, tietokirjailija muistuttaa.
Lehdet olivat toisaalta yhä myös puolueidensa äänenkannattajia. Siksi kokoomuksen Uudessa Suomessa kuolemanrangaistuksesta kirjoitettiin yleensä myönteiseen sävyyn ja Suomen Sosialidemokraatissa kielteisesti.
Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä murhatekoja käsiteltiin yhä myös arkkiveisuissa. Kyse oli runomuotoisista lauluista, joita myytiin markkinoilla ja talosta taloon.
Murhalauluissa tekijät esitettiin petomaisina julmureina, joille oikea rangaistus olisi kuolema.
Uhrien hautajaisista muodostui varsinkin maaseudulla tuhansien ihmisten massatilaisuuksia.
”Hautajaisissa papit saattoivat vaatia arvovallallaan rikoksen tekijälle kuolemanrangaistusta. Näin kävi esimerkiksi Sirkka Sihvolan hautajaisissa. Sihvola kuoli seksuaalimurhan uhrina heinäkuussa 1938”, Huhtala sanoo.
T. M. Kivimäki oli pääministerinä 1930-luvulla, kun Suomessa keskusteltiin vilkkaasti kuolemanrangaistuksesta. Kuva: Museovirasto, Valokuvaamo Pietisen kokoelmaItsenäisyyden alkuvuosikymmeninä Suomessa oli voimassa vuoden 1889 rikoslaki. Kuolemanrangaistus voitiin yhä tuomita myös rauhanajan rikoksista, kuten murhasta.
Huhtalan mukaan alioikeuksissa langetettiin lukuisia kuolemantuomioita 1920- ja 1930-luvulla. Viimeistään korkeimmassa oikeudessa kaikki kuolemanrangaistukset kuitenkin peruttiin.
Voimassa olleen lain mukaan kuolemantuomio olisi pantu täytäntöön mestaamalla.
”Varsinkin kuolemanrangaistuksen vastustajat nostivat esiin teloitustavan raakuuden. He kysyivät, olisivatko ihmiset valmiita siihen, että Suomessa oikeasti kauloja katkotaan ja kuka toimisi mestaajana”, Huhtala sanoo.
Suomessa käytiin silti pitkälle vietyä keskustelua kuolemanrangaistuksesta. Aihe puhutti eduskunnassa, siitä tehtiin lakialoitteita ja lehdistön kirjoittelu oli vilkasta.
T. M. Kivimäen hallitus asetti 1934 työryhmän selvittämään kuolemantuomion käytännön kysymyksiä.
”Lehdissä julkaistiin esimerkiksi Yhdysvaltain reportaasi sähkötuolilla tehdyistä teloituksista ja keskusteltiin kaasulla teloittamisen kivuttomuudesta”, Huhtala kuvailee.
Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Hänet ammuttiin jatkosodan aikana syyskuussa 1943. Tuomio tuli maanpetoksesta. Kuva: Kansallisarkisto, Keskuspoliisi
Punaupseeri ja kommunisti Toivo Antikaiselle vaadittiin kuolemantuomiota murhaoikeudenkäynnissä 1930-luvulla. Korkein oikeus langetti hänelle lopulta elinkautisen vankeusrangaistuksen. Kuva: Työväen ArkistoKivimäen hallitus antoi lopulta eduskunnalle lakiesityksen, joka olisi palauttanut rauhanaikaisen kuolemanrangaistuksen käyttöön maanpetoksen kohdalla.
Syyskuussa 1936 eduskunta hylkäsi lain täpärästi äänin 94–93, ja Kivimäen hallitus jätti eronpyynnön. Kivimäen oman edistyspuolueen seitsemästä kansanedustajasta, kaksi istui äänestyksen aikana eduskunnan kahvilassa.
Toisen maailmansodan aikana Suomessa langetettiin kuolemantuomioita myös siviilirikoksista. ”Kirvesmurhaaja” Toivo Koljonen oli viimeinen siviilioikeuden kuolemanrangaistukseen tuomitsema ja teloitettu henkilö lokakuussa 1943.
Rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistui rikoslaista 1949 ja sodanaikainen 1972.
Huhtalan mukaan tutkimustulokset osoittavat, että kuolemanrangaistus ei vähennä rikosten määrää.
Tulilahden kaksoismurha on yhä ratkaisematta. Tulilahden surmien aikaan 1959 virisi uudelleen keskustelu kuolemanrangaistuksesta. Kuva on Heinäveden välikäräjiltä 1960. Kuva: Museovirasto, JOKA, Jussi PohjakallioArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
