

Tässä huoneessa on tapahtunut murha. Ehkä. Ainakin tässä hämeenlinnalaisessa puutalossa myrkytettiin vuonna 1892 lehtori, mutta historia on painanut tarkan tapahtumapaikan unohduksiin.
Joona Keskitalo on päättänyt, että raakuuteen ryhdyttiin hänen nykyisessä ruokailuhuoneessaan. Iltaisin siellä välkkyvät valot, vaikka muualla ei ole ongelmia sähköjen kanssa.
Hyvän tarinan vuoksi uskokaamme häntä.
”Tässä huoneessa on hyvä kirjoittaa draamaa. Sisustusta on yritetty pitää vähän synkempänä, mutta sitten vaimo aina pilaa sen”, Keskitalo naurahtaa ja nyökkää kohti vaaleanpunaisia leikkokukkia.
Keskitalo alkoi haaveilla kirjailijan ammatista jo lapsena. Hän oppi lukemaan alle kouluikäisenä, ja sai pian isältään luettavaksi Stephen Kingin Ihmissuden vuoden.
”Muistan että sekosin, se oli niin pelottava. Luin Kingin kirjoja putkeen.”
Keskitalo alkoi kirjoittaa tarinoita, joissa joku aina kuoli. Isä tulosti niitä työpaikallaan, ja vihkoiksi sidottuja kertomuksia annettiin sukulaisille joululahjoiksi.
”Minusta ei olisi korkeakirjallisuuden tulkitsijaksi, joten minulle jäi rikos.”
Sitten kirjoittaminen jäi maailman puhureissa vuosiksi.
”Kun pääsin helppoon ja hyvään paikkaan elämässä, kirjoittaminen tuli luonnostaan takaisin.”
Alusta asti oli selvää, että Keskitalo ei haluaisi vain harrastella kirjoittamista, vaan tehdä siitä itselleen ammatin.
Hän keksi pari vaihtoehtoista polkua, joista valita.
”Minusta ei olisi korkeakirjallisuuden tulkitsijaksi, joten minulle jäi rikos.”
Saadakseen riittävät ansiot perheen elättämiseen Keskitalo julkaisee kaksi kirjaa vuodessa. Myös elokuvaoikeuksien myyminen on tuonut taloudellista turvaa.
”Ei minun tarvitse olla mikään miljonääri. Haluan kirjoittaa työkseni, koska tykkään siitä. Eikä sen tarvitse olla helppoa.”
Keskitalon esikoiskirja Tottelemattomat ilmestyi vuonna 2021 ja aloitti huumemaailmasta kertovan trilogian.
Joskus raakojen rikosten kuvaaminen tuntuu Keskitalosta vaikealta.
”Kun menen murhaajan mieleen, tajuan jossain vaiheessa, että nämähän ovat ihan sairaita ajatuksia. Tulee ihan paha olo, että miten pystyn edes miettimään näin kamalia. Haluaisinko, että lapseni lukevat tämän joskus?”
Huumerikollisuuden jälkeen Keskitaloa alkoivat kiehtoa Suomen syrjäkylät. Hänen työkaverinsa oli ostanut Korppoosta, Turun saaristosta kesäasunnon. Kaverin tarinoissa alkoi vilistä mitä mainioimpia tyyppejä.
Ehkäpä tässä voisi olla idea seuraavaan kirjasarjaan.
”Olin autiolla saarella neljä päivää vain hernekeittopurkki ruokana.”
Keskitalo päätti, että hän ei jumittuisi vain saaristoon. Takamailla-sarjan toisessa osassa matkataan Pohjois-Pohjanmaalle, kolmannessa Lappiin ja marraskuussa ilmestyvässä romaanissa Etelä-Karjalaan.
Jotta Keskitalo saisi kirjoihinsa autenttista syrjäkylien tunnelmaa, hänellä on apunaan paikallinen, jolta voi oppia puheenparren ja kyläläisille tyypillisen ajatusmaailman.
Lisäksi Keskitalo matkustaa useaan otteeseen tutustumaan takamaiden maisemiin. Sarjan avausosaa kirjoittaessaan hän meni tiedonhankinnassaan äärimmäisyyksiin.
”Olin autiolla saarella neljä päivää vain hernekeittopurkki ruokana, koska yksi kirjan hahmo joutuu kokemaan saman.”
Keskitalon oli tarkoitus kirjoittaa kohtaus saaressa, mutta sanaakaan ei syntynyt.
”Ajatukset sammuivat lähes kokonaan. Koko ajan oli kylmä ja nälkä, tuuli puhalsi saaren yli ja pakkastakin oli vähän.”
Päästyään saaresta pois Keskitalo ahmi lautasellisen lihapullia. Ne olivat taivaallisen makuisia. Pian mieleen syttyi valo, jonka autiosaaren nälkäkuuri oli sammuttanut.

Nyt kun kirjoja ilmestyy kaksi vuodessa ja kotona on vaimon lisäksi viisi- ja kolmevuotiaat lapset, ei Keskitalo enää ryhdy ihan näin hurjiin kokeiluihin.
Mutta kirjojensa tapahtumapaikoille hän haluaa silti matkustaa, sillä pubien nurkkapöydistä löytyvät aina parhaat tarinat.
Osa niistä voi päätyä kansien väliin asti.