Moni asia puhuu sen puolesta, että koulujen uskonnonopetus pitää säilyttää

Lapsena en ymmärtänyt, miksi koulussa oli liikunnanopetusta. Urheilutunnit olivat kiusallista pakkopullaa.

Hiihtokilpailuissa tulin maaliin häntäpäässä, ja jalkapallossa olin viimeinen, joka poimittiin joukkueeseen. En nähnyt hyötyä siinä, että opettelin tekemään kippiä rekkitangolla. Toiset nauttivat, kun pääsivät kaukaloon pelaamaan kiekkoa, minä odotin jäällä pääsyä takaisin luokkahuoneeseen.

Toki ymmärsin, että liikunta palveli kokonaisvaltaista kasvua, kehon hallintaa, lihasten kehittymistä, yhteispelin oppimista, strategista ajattelua, silmän ja käden koordinaatiota ja muuta hyvää ja hyödyllistä.

Moni muukin on viimeaikaisessa keskustelussa muistellut muinaisia kouluvuosiaan ja moittii uskontoa turhaksi tuputtamiseksi – ilman että näkee oppiaineen merkitystä identiteetin kasvulle sekä elämän ja kulttuurin ymmärtämiselle.

Osa sekoittaa muistikuviinsa koulun aamuhartaudet, toiset sekoittavat viesteihinsä vaatimuksen ”kirkon ja valtion erottamisesta” näkemättä, että koulussa on kyse muidenkin kuin luterilaisen uskonnon opetuksesta.

Uskonnonopetus on yhteiskunnan eikä vain uskontokuntien intressi. Valtiota palvelee, että kansalaiset hahmottavat paikkansa osana eurooppalaista kulttuuria, jossa uskonnot ovat aina vaikuttaneet ihmisten elämään – uskoivat nämä itse tai eivät.

Jo kalenterista näkee, että valtakulttuurin uskonnollista pitkittäisjuonnetta on syytä oppia tuntemaan. Pelkkä pääsiäispyhien vietto vihjaa, että uskonto on kaikkialla.

Ajatus yhteisestä katsomusopetuksesta kuulostaa sinänsä hyvältä. Siihen on helppo kutoa kauniita odotuksia. Kuka vastustaisi yhteyden rakentamista tai rahan säästämistä? Tarkemmin pohtien ihanne kätkee kuitenkin ongelmia.

Yhteisen katsomusopetuksen kyvystä luoda parempaa ymmärrystä uskovien välille tuskin on näyttöä. Ruotsissa ei ole vältytty segregaatiolta, vaikka kouluissa uskonto on korvattu yhteisellä aineella. Päinvastoin se on siirtänyt lapsia seurakuntien radikaalimman opetuksen piiriin. Yhteistä opetusta perustellaan juuri dialogisuuden lisäämisellä, mutta se tapahtuisi todennäköisesti ainesisällön kustannuksella.

Yhteisessä katsomusopetuksessa tuskin ehdittäisiin käsitellä mitään uskontoa tai vakaumusta pintaa syvemmältä sille varatussa tuntimäärässä. Joitain yhteisiä teemoja toki on mahdollista käsitellä, mutta pystyttäisiinkö niitä tekemään ymmärrettäviksi kunkin uskonnon sisäisestä logiikasta katsoen? Jouduttaisiinko kuvittelemaan jokin ”yleinen” uskonnon tai katsomuksen käsite dialogin perustaksi?

Nykyjärjestelmä on vaivalloinen ja kallis. Ajateltavissa olevista malleista se kuitenkin parhaiten turvaa lapsen oikeuden saada huoltajiensa arvomaailman kanssa sopusoinnussa olevaa katsomusopetusta. Oikein toteutettuna se myös avartaa käsitystä toisin uskovista.