Arvoisa televisio, älä määräile mitä minun pitäisi tuntea
Hyvässä ohjelmassa tunnetta ei tuputeta, kirjoittaa Taneli Laine kolumnissaan.
Näyttelijä Tauno Karvosen esittämä Sulo Vilén ei tarvinnut naururaitaa tai itkulauluja ollakseen samaan aikaan hauska ja traaginen. Kuva: Antero Tenhunen / YleMinulle pyöritellään kotona silmiä. Syy on se, että katson televisiostani niin harvoin mitään uutta. Suoratoiston maailma on auki, mutta katsoja on ummistanut silmänsä.
En kaipaa uusia pettymyksiä. Vähän alle keski-ikäisen elämäni aikana olen löytänyt sopivan määrän klassikoita, joita voi katsoa kerran vuodessa koskaan kyllästymättä. Viulunsoittaja katolla, Blues Brothers ja Tankki täyteen, muutamia mainitakseni.
Kaikkia yhdistää ainakin yksi ominaisuus. Niissä kerrotaan, miten asiat ovat, ja katsoja saa itse päätellä, onko se hauskaa vai traagista. Tunnetta ei tuputeta nauhoitetulla yleisönaurulla tai tosi-tv:n tapaan tahallaan suututtamalla. Vain elämää -tähdet kyynelehtivät, jotta sinäkin itkisit.
Lastensaduissa osoitetaan sormella, kuka on hyvä ja kuka paha. Siksi Lumikin äitipuoli näyttää noidalta. Sulo Vilénistä pitää aikuisen katsojan itse päätellä, onko hän väärinymmärretty sankari vai aikaansaamaton konna. Vähän molempia.
Kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat