Maksoimme vuosisadat kirkkoveroa hauen mötkäleillä, viljalla ja työllä

Kirkon verotusoikeus on paljon vanhempaa perua kuin Suomen valtio. Kirkko on verottanut nykyisen Suomen alueella asuvia siitä saakka, kun kristinusko rantautui Ruotsista nykyisen Suomen alueelle ja vakiinnutti asemansa joskus 1100-luvulta lähtien.

Kirkko alkoi kerätä veroina ”kymmenyksiä” esimerkiksi maatalouden tuotannosta. Veroiksi kelpasivat vaikkapa vilja, voi, turkikset, riista ja vaikkapa luonnonkalat sekä työsuoritukset.

Ruotsin lujittaessa otettaan kirkon verotus vakiintui, ja uskonpuhdistuksen jälkeen valtio alkoi ottaa oman osuutensa kirkon tuloista.

Tarina piispa Henrikistä ja tätä kumauttaneesta talonpoika Lallista on jokaiselle tuttu. Se voi todellisuudessa olla tarua mutta kertoo myös mahdollisena kansantaruna jotain kansan halukkuudesta jakaa tulojaan kirkollisen vallan kanssa jo menneinä aikoina.

Kirkolle maksettiin pitkään veroa luonnontuotteina. Kuva: Hanne Manelius

Nykyisen kaltainen kirkollisvero on varsin uusi tulokas palkkakuitin sarakkeissa.

Vasta vuodesta 1960 lähtien kirkollisvero tuotiin ennakkoperinnän piiriin, eli toisin sanoen kirkollisvero peritään seurakuntien jäsenien tuloista automaattisesti palkan yhteydessä.

Uudistus korvasi aiemman, vuonna 1923 syntyneen käytännön, jonka mukaan vero maksettiin kirkolle erillisenä maksuna. Tällöin veroja jäi helpommin maksamatta ja rästiin, mikä aiheutti riitoja.

Niin olisi varmasti nykyäänkin. Jos nykypäivänä seurakuntalainen saisi vuoden alussa noin 400 euron suuruisen maksusuorituksen, osalla rahat hupenisivat tarpeelliseen tai tarpeettomaan ennemmin kuin tilisiirtoon. Karhuaminen aiheuttaisi paljon pahaa verta.

Vuoden 1960 uudistuksen jälkeen verorästien määrä putosi murto-osaan ja kirkosta eroaminen pysyi vähäisenä 2000-luvun alkuun saakka.

Jos seurakunnan jäsenmaksu maksettaisiin tilisiirtona, rahat kuluisivat helposti elämän välttämättömyyksiin ennen maksupäivää. Kuva: Jarkko Sirkiä

Aika ajoin nousee keskusteluun, pitäisikö myös muilla Suomessa rekisteröidyillä uskontokunnilla kuin Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla olla verotusoikeus – tai yhdenmukaisuuden vuoksi luopua siitä kokonaan.

”Esimerkiksi katolinen kirkko lähettää jäsenilleen jäsenmaksupyynnön. Osa maksaa sen, osa ei”, toteaa Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta.

Hän melkoisen varma, etteivät pienten uskontokuntien seurakunnat verotusoikeutta edes haluaisi. Heille verotuksen hoito olisi hankalaa ja kallista.

”Esimerkiksi ortodoksiselle kirkolle valtio korvaa veronkeruukuluja.”

Muinainen ”kymmenysvero” elää yhä kansan suussa ja osaksi käytännössäkin.

Suomessa esimerkiksi myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (mormonit) sekä helluntaiherätys ja useat vapaiden suuntien kristityt maksavat vapaaehtoisesti kymmenykset – ainakin ideaalitasolla mutta käytännössä tuskin jokainen.

”Sellainen tuntuma minulla kuitenkin on, että kulttuuri on siellä erilainen ja jäsenistö sitoutuneempaa kuin evankelis-luterilaisessa kirkossa.”