Sodassa toiseksi tehokkain ase dronen alas ampumiseen löytyisi lähes jokaisen metsästäjän asekaapista − käyttöön liittyy kuitenkin yksi haaste

Ukrainan sota on ollut myös lännen sotilasasiantuntijoiden suurennuslasin alla. He ovat pohtineet, kuinka omat asejärjestelmät ja taktiikat vastaavat tämän hetken todellisuutta.

Sotilasprofessori, everstiluutnantti Marko Palokangas Maanpuolustuskorkeakoulusta sanoo, että kovaan dataan perustuvat tulokset saadaan vasta vuosien päästä. Puolustusvoimat seuraa kuitenkin Ukrainan sotaa lähes minuuttitasolla, joten selkeitä johtopäätöksiä on jo ehditty vetää.

Ensinnäkin. Venäjän sodankäynti on ollut likipitäen sitä, mitä on uumoiltu: hyvin perinteistä. Tekoälyn tai aserobottien rooli on taistelukentällä yhä suhteellisen vähäistä.

Tässä mielessä Suomen armeija on tilanteen tasalla.

Sen sijaan Suomen on panostettava entistä enemmän miehittämättömien lennokkien käyttöön ja niiden torjuntaan.

Varsinkin jälkimmäinen on vaikeaa.

”Pienillä droneilla voidaan tiedustelun lisäksi pudottaa kranaatteja tarkasti, ja näitä on todella vaikea nähdä ja torjua”, sanoo Palokangas.

Tällaisen dronen pudottaa parhaiten haulikolla, jos se laskeutuu tarpeeksi matalalle. Kuva: Kimmo Haimi

Elektroninen häirintä on Palokankaan mukaan osoittautunut ehdottomasti parhaaksi tavaksi torjua miehittämättömiä lennokkeja. Niitä ohjataan signaalilla, joten yhteyttä voidaan häiritä. Pienen dronen tuhoaminen rynnäkkökiväärillä on äärimmäisen vaikeaa.

”Itse asiassa haulikko on siihen tehokkain ase, jos lennokki on tarpeeksi matalalla.”

Vähintään yhtä kova haaste on suurempien itsemurhalennokkien tuhoaminen.

Kertakäyttöisiä itsemurhalennokkeja on vaikea havaita, ja niitä voidaan lähettää mahdollisesti jopa kahden tuhannen kilometrin päästä. Ne on suunniteltu iskemään vihollislinjojen taakse ja tuhoutumaan iskussa.

Venäjällä käytössä olevat itsemurhalennokit ovat USA:n ja Ukrainan mukaan iranilaisvalmisteisia ja tyyppiä Shahed-136. Niiden siipiväli on vain 2,5 metriä.

Iranilaiset lennokit ovat kantaneet 50 kilon pommikuormia, ja niitä venäläiset ovat lähettäneet runsaasti siviilikohteisiin. Räjähdemäärä on riittävä aiheuttamaan suurta tuhoa asutuskeskuksissa mutta myös tuhoamaan esimerkiksi tykistöpattereita.

Myös itsemurhalennokkeja yritetään torjua elektronisella häirinnällä. Tehtävää hankaloittaa se, että niihin on asennettu häirinnänestojärjelmiä.

Itsemurhalennokkiin osuminen on helppoa tavanomaisilla ilmantorjunta-aseilla, jos lennokki sattuu sopivalle kohdalle. Sen sijaan huippukalliiden torjuntaohjusten käyttö niitä vastaan ei ole järkevää.

Iranilaislennokkien voimanlähteenä on 50-hevosvoimainen, kaksitahtinen kiinalainen MD550, jota voi verrata vaikkapa kuplavolkkarin moottoriin. Lennokki lähetetään matkaan apuraketilla, ja sitten kaksilapainen moottori huolehtii lopusta.

Moottori tuottaa lennokille vain alle 200 kilometrin tuntinopeuden ja kovan äänen, minkä vuoksi ukrainalaiset kutsuvat niitä ”mopedeiksi”.

Iranilaislennokit ovat niin hitaita, että jopa Suomen talvisodan aikaisilla Fokker-hävittäjillä sellaisen olisi ampunut vaivatta alas.

Tykinruokaa ne olisivat myös vaikkapa Suomen Hawk-harjoitushävittäjille perinteisin asein. Sen sijaan hävittäjien ohjukset eivät niihin pure. Ne kun hakeutuvat maaliinsa suihkumoottorien lämmön perusteella, ja se näistä ”mopedeista” puuttuu.

Lisäksi lennokkeja ammutaan yleensä suuria määriä, ja matalalla lentävinä ne näkyvät huonosti tutkassa. Siksi yleensä osa pääsee aina kohteeseensa.

Palokangas on varma, että droneille ja itsemurhalennokeille löydetään vielä järkevä ja tehokas vasta-ase. Niin on aina ollut aseteknologioissa.

Ilma-aseesta puhuttaessa Palokangas huomauttaa, että Venäjä käyttää varsinaisia ilmavoimiaan hämmästyttävän säästeliäästi.

”He varovat Ukrainan ilmatorjuntaa ja pyrkivät välttämään tappioita runsaasta lentokalustostaan huolimatta. He selvästi pelkäävät lentäjien menettämistä, sillä näiden kouluttamisessa menee pahimmillaan vuosia.”