Pinovyökääpä on pienikokoinen kääpä, joka kasvaa suurina ryhminä kuolleiden puiden rungoissa. Kuva: Tuomo KesäläinenTurkuLahottajien valtakunta
Käävillä on keskeinen rooli metsän elinkaaressa. Ne palauttavat ravinteita maahan, ylläpitävät luonnon kiertokulkua ja rikastuttavat metsän monimuotoisuutta.TilaajalleLehtometsän mehevässä vehreydessä kulkijan ympäröi lämmin ja maanläheinen tuoksu, jossa sekoittuvat kostea lehtomulta, lahoavat puut ja syksyyn valmistautuvat kasvit.
Elokuun loppu tarjoaa kesäistä lämpöään, eikä kääpäkausi ole vielä parhaimmillaan, kun lähdemme raisiolaisen luontoasiantuntija Ari Karhilahden kanssa kohti Ruissalon laajoja tammilehtoja.
Polkujen ympärillä kohoavat vuosisatoja nähneet tammet ja jykevät mäntyvanhukset. Valo siivilöityy rehevien lehvästöjen lomasta, maalaten metsänpohjalle mosaiikkimaisia laikkuja.
Silmät tutkivat intensiivisesti puiden runkoja ja juurikoita ja tuntuu kuin olisimme astuneet ajattomaan tilaan, jossa jokainen ontto tammi, pehmenevä kanto ja kaarnankolo kätkee oman tarinansa.
Ensimmäinen löytö odottaa meitä suuren männyn juurella.
Luontoasiantuntija Ari Karhilahti on tutkinut Turun Ruissalon kääpiä ja limasieniä jo vuosikymmenien ajan. Kuva: Tuomo KesäläinenVanha karhunkääpä näyttää tummalta ja kovettuneelta, kuin hiiltyneeltä. Karhunkääpä on puiden juuriloinen ja tyvilahottaja, ja sen isäntäpuita ovat pääasiassa mänty ja lehtikuusi.
Karhunkääpää käytetään lankavärjäyksessä ja se on eräs maailman suosituimmista värjäyssienistä.
Kirkkaankeltainen ryhärikkikääpä on yksi näyttävimpiä kääpälajejamme. Kuva: Tuomo KesäläinenSuomen metsistä on löydetty yli 260 kääpälajia ja käävät ovat metsässä liikkujille hyvin tuttu näky.
Käävät ja muut lahottajasienet työskentelevät huomaamattomasti, mutta niiden merkitys luonnonkiertokulussa on valtava. Ne palauttavat puuhun sitoutuneet ravinteet takaisin maaperään, kierrättävät energiaa ja rakentavat pohjan uuden elämän kasvulle.
”Käävät myös pilkkovat kuollutta puuainesta muiden eliöryhmien käytettävissä olevaan muotoon. Esimerkiksi monet kovakuoriaiset viihtyvät kääpien kanssa samoissa lahopuissa”, Karhilahti kertoo.
”Ilman lahottajasieniä Suomen metsiä peittäisi useiden metrien paksuinen kerros maatumatonta puuta.”
Suurikokoinen karhunkääpä on ainoa sukuaan edustava kääpälaji Suomessa. Kääpä on suosittu värjäyssieni. Kuva: Tuomo KesäläinenKääpien aiheuttama lahopuu jaetaan kahteen päätyyppiin, rusko- ja valkolahoon. Ruskolaho hajottaa puusta pääosin selluloosan ja hemiselluloosan, jättäen jäljelle ligniinin, jonka seurauksena puu tummuu, haurastuu ja lohkeilee kuutiomaisesti.
Valkolaho puolestaan hajottaa ligniinin, jolloin puuhun jää vaaleaa, säikeistä selluloosaa ja puu muuttuu pehmeäksi ja kuitumaiseksi.
Molemmat lahotyypit luovat elinympäristöjä monille metsän lajeille.
Pökkelökääpä kasvaa usein koivun kuolleissa rungoissa. Sen kumimaista maltoa on perinteisesti käytetty neulatyynynä ja kuivattuna myös veitsien ja puukkojen teroittamiseen. Kuva: Tuomo KesäläinenVaikka osa käävistä, kuten kuusenjuurikäävän aiheuttama kuusentyvilaho, aikaansaa harmia talousmetsissä ja puistoissa, ovat useimmat niistä ihmisen näkökulmasta täysin harmittomia.
Monille lajeille elintärkeä koti on vanha, luonnontilainen metsä, jossa lahopuut saavat jäädä pystyyn ja jatkaa maatumistaan maahan kaatuneina. Siksi monet kääpälajit ovat nykyään uhanalaisia ja niiden kohtalo on sidottu vanhojen metsien säilymiseen.
”Metsän monimuotoisuudelle olisi suureksi hyödyksi, että myös talousmetsiin jätettäisiin lahopuuta. Lahoavasta puusta hyötyisivät kääpien lisäksi myös limasienet ja monet kuoriaiset”, Karhilahti muistuttaa.
Ruskolahon hajottama puu tummuu, haurastuu ja lohkeilee kuutiomaisesti. Kuva: Tuomo KesäläinenKäävän elämä kätkeytyy suurimmaksi osaksi näkymättömiin. Sienirihmasto elää syvällä puun sisällä ja usein vain itiöemä paljastaa sienen olemassaolon.
Käävät ovat hyvin moninainen ryhmä erilaisia sieniä. Osa käävistä vaatii kasvualustakseen vanhoja puujättiläisiä, osa taas kasvaa maahan pudonneissa oksissa tai jo pehmenneessä maapuussa.
Itiöemä eli käävän näkyvä osa voi olla jykevä, puumaisen kova ja suuri järkäle, hennon nahkamainen kuin ohut säämiskä tai vain niljakas peite puun pinnalla.
Myös kääpien ikä vaihtelee valtavasti. Monet kääpien itiöemistä ovat yksivuotisia, osa taas elää jopa useita vuosikymmeniä.
Joillakin kääpälajeilla itiöemä kasvaa jalallisena maasta, kuten herkullisena ruokasienenä tunnetulla lampaankäävällä.
”Lampaankäävän ohella yksi harvoja syötäviä kääpiä on Ruissalossa melko yleisenä kasvava, suuri ja kirkkaankeltaisesta väristään nimensä saanut rikkikääpä”, Karhilahti kertoo.
Löydämme rikkikääpiä sen elämän eri vaiheissa. Suurin osa on vuoden vanhoja ja ne retkottavat ruhjoutuneina puiden kyljissä ja maahan pudonneina.
Ilahduttava näky on suuren tammen kuoressa kasvava, keltaista jättiläisetanaa muistuttava rikkikäävän alku.
Jutustelu taukoaa äkisti. Karhilahden katse nousee massiivisen tammen runkoa pitkin, ja ääneen hiipii innostus. “Tässä se on – isokarvakääpä.”
Harvinaisuus, jota on tavattu Suomessa vain kahdessa paikassa: täällä Ruissalon saarella ja Paraisten Lenholmin tammilehdossa.
Isokarvakääpä kasvaa usein korkealla tammien runkojen yläosissa, mistä vain harva huomaa sen. Laji elää Etelä-Suomen lehdoissa levinneisyytensä äärirajoilla.
Isokarvakääpää on tavattu vain Varsinais-Suomen vanhoissa tammilehdoissa. Kuva: Tuomo KesäläinenMatka jatkuu ja metsä tarjoaa kulkijoille myös tutumpia ja yleisempiä kääpälajeja.
Vastaan tulee metsiemme yleisin lahottajakantokääpä, kansanperinnettä huokuva taulakääpä sekä leveänä laattana puiden tyvillä levittäytyvä lattakääpä.
Polku johdattaa meidät kuolleen kuusen kannolle, jonka tyvellä näkyy tummia, haurastuneita kääpiä.
Karhilahti kumartuu, tutkii kuivahtaneita kääpiä ja pian hymy leviää hänen kasvoilleen. Mustuneet itiöemät paljastuvat pihkakääviksi, jotka ovat Etelä- Suomessa melko harvinaisia.
Metsiä työnsä ja harrastustensa puolesta kolunneelle luontoasiantuntijalle tämä on elämän ensimmäinen havainto kyseisestä käävästä.
Sokkelokäävän pillistö muodostaa kietovan labyrinttikuvion. Kuva: Tuomo KesäläinenKääpien joukossa kasvaa myös aarteita, joita ihminen on osannut hyödyntää jo tuhansia vuosia. Yksi näistä on hyvin yleinen taulakääpä.
”Taulakääpää on käytetty tulentekoon jo esihistoriallisella ajalla. Käävän mallosta valmistettu taula lähti kytemään helposti, kun siihen iskettiin kipinää tulusraudalla ja piikivellä”, Karhilahti kertoo.
Tuli myös säilyy kytevässä taulassa pitkiä aikoja, ja sitä käytettiin tulen säilyttämisen sekä siirtämiseen paikasta toiseen.
Taula- ja arinakääpää käytettiin hiilloksen säilyttämiseen vielä 1800- luvulla ja tapa kävi tarpeettomaksi vasta modernien tulentekovälineiden yleistyttyä.
Taulakääpää käytettiin myös veren imeyttäjänä ja verenvuodon tyrehdyttämiseen haavoissa. Huolellisesti käsiteltynä taulakäävästä saatiin ohutta, nahkamaista materiaalia, josta valmistettiin vaatteita ja tarve- esineitä.
Taulakääpä sopii myös lankojen värjäykseen ja siitä saadaan oranssin- tai kellanruskean sävyjä.
Koivujen kuolleissa ja kuolevissa rungoissa elävä pökkelökääpä tarjosi apua arkisemmissa askareissa. Sen kumimainen joustavuus teki siitä oivan neulatyynyn.
Mustajalkakäävän tunnistaa nimensä mukaisesta täysin mustasta jalasta. Kuva: Tuomo KesäläinenPakurikääpää ja lakkakääpää hyödynnetään laajasti terveystuotteiden valmistuksessa. Pakurista valmistetaan teetä, jauheita ja uutteita. Myös reishi-nimellä tunnettu lakkakääpä on arvostettu perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä.
Molempia kääpiä käytetään ravintolisinä, ja niiden käyttö perustuu sekä pitkään kansanperinteeseen että nykypäivän hyvinvointitrendeihin.
Valkolahon hajottama puu muuttuu pehmeäksi ja kuitumaiseksi. Kuva: Tuomo KesäläinenMonet käävät ovat saaneet nimensä käyttötarkoituksen, isäntäkasvin, kasvupaikan tai ulkoisten ominaisuuksiensa mukaan.
Aidaskääpä oli aikoinaan hyvin yleinen maatilojen riukuaitojen puissa ja muissa käsittelemättömissä puuaidoissa.
Arinakäävän nimi taas juontaa juurensa sen käytöstä tulisijojen tulen säilyttäjänä. Vanhojen tammien juurilla kasvava n koppelokäävän itiöemä muistuttaa kooltaan, väriltään ja ulkomuodoltaan hautovaa koppeloa.
Kantokääpä on Suomen yleisimpiä kääpiä, sen löytää usein kannoista ja kaatuneista puista. Kuva: Tuomo KesäläinenJoidenkin kääpien nimi paljastuu vasta lähemmällä tarkastelulla.
Karhilahti kääntää varovasti lahoavan tammen rungolla kasva va a pientä kääpää, joka paljastuu sokkelokääväksi. Sen väljäpillinen alapinta on kuin pienoislabyrintti, todellinen taideteos.
Kääpien etsiminen ja tutkiminen on kiehtovaa ajanvietettä. Jokainen käävän itiöemä ja lahonnut puunrunko on osa tarinaa, jossa loppu on uusi alku.
Kun pysähdymme katsomaan, näemme käävissä paitsi luonnon kiertokulun mestarit, myös muistutuksen siitä, että kauneus voi löytyä sieltä, missä elämä ja kuolema kohtaavat.
Metsät ovat lahottajien valtakuntaa, eikä metsä olisi sama ilman kääpiä.
- Osaston luetuimmat