Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämä Kulkurin valssi valmistui 1941. Kuva: Oy Suomen Filmiteollisuus / Ylen Kuvapalvelu
Miksi nykyajan ohjelmisto on niin murhaavaa? Tutkijat vastaavat
Maailman onnellisin kansa katsoo murhia kun menee mukavasti, mutta Tauno Paloa silloin, kun on oikea kriisi.Tilaajalle
Synkkää ohjelmistoa tarjolla heinäkuussa: Peppermint Diesel (Yle), Vera Stanhope (Yle) ja Reykjavik (MTV). Kuva: MTV kuvapalvelu, Yle kuvapalvelu, © ITV & Kenno Filmi Osk, koonnut: Lari LievonenHenkirikokset, sodat ja yhteiskunnan kriisit toistuvat elokuvien ja televisiosarjojen juonissa. Mikä meitä kiinnostaa näin murhaavissa aiheissa?
Elokuva- ja televisiotutkimuksen yliopistonlehtori, dosentti Jaakko Seppälä ei tahdo leimata kaikkea tarjontaa synkäksi. Elokuvataide on siihen liian monimuotoista ja komediaakin tehdään koko ajan.
Silti, tietyissä elokuvan ja television lajityypeissä tummat ja väkivaltaiset teemat ovat Seppälän mukaan lisääntyneet.
”Voidaan sanoa, että film noir -tyylinen kuvaus on valtavirtaistunut etenkin rikosfiktion parissa. Sieltä se on levinnyt muuallekin.”
”Eli se on tämmöistä negatiivisissa tunteissa vellovaa rikosfiktiota, jossa yleensä kuvaustyylikin on hyvin synkkää. Paljon öisiä kohtauksia, synkkiä varjoja ja vesisadetta.”
Film noir on tummapiirteinen ja aiheiltaan usein mustanpuhuva elokuvan tyylilaji, jonka juuret ovat 1940-luvun Hollywoodissa. Nimitys on jälkikäteen annettu – alun perin tätä kerronnan lajia kutsuttiin muun muassa rikosmelodraamaksi.
Paljon öisiä kohtauksia, synkkiä varjoja ja vesisadetta.
Meillä Pohjoismaissa 2000-luvun rikossarjat ovat muotoutuneet jopa ihan omaksi nordic noir -tyylilajikseen. Täällä tehtaillaan synkkiä melodraamoja, jotka pyörivät rikosten ja niitä selvittävien poliisien ympärillä. Hahmojen nimet ja kaupungit sentään vaihtuvat tuotantojen välissä.
Sarjoissa sekoittuvat meille tunnistettava ympäristö ja realistiset henkilöhahmot, mutta yhteiskunnallisia ongelmia liioitteleva juoni.
Vaikka todellisuudessa elämme maailman turvallisimmassa yhteiskunnassa, silti poliisisarjoissa tapetaan jatkuvasti joku. Miksi onnellinen kansa katsoo synkkiä ohjelmia?
”Kotisohvalla tai elokuvateatterissa nähty elokuva tarjoaa mahdollisuuden käsitellä inhimillisiä tunteita: pessimismiä, vihaa, epätoivoa tai kauhua. Onnellisuutta suorastaan vaativa nyky-yhteiskunta tarjoaa niukalti muuta julkista tilaa negatiivisille tunteille”, Seppälä pohtii selitystä.
Jos turvallinen arki puuduttaa, elokuvan avulla voi kokea kaivattua pelkoa ja kauhua. Toisaalta esittävä taide voi tuoda esiin koko yhteiskuntaa kummittelevia haamuja.
”Vapaan median maassa myös käydään huolia lisäävää julkista keskustelua. Uutiset ovat pullollaan sodan uhkaa, yhteiskunnan eriarvoistumista ja pelkoa hyvinvointivaltion päättymisestä. Taideteokset kommentoivat tätä maailmaa, ja tuntemaamme pelkoa.”
Suomessahan tehtiin tosi positiivisia ja optimistisia elokuvia vielä 40-luvun alussa, eli sota-aikana.
Kotimaisessa elokuvahistoriassa merkillepantavaa on, että aidosti vaikeampina aikoina elokuvien aiheet olivat kepeitä.
”Suomessahan tehtiin tosi positiivisia ja optimistisia elokuvia vielä 40-luvun alussa, eli sota-aikana.”
”Silloin tuli Kulkurin valssia sekä Katariinaa ja Munkkivuoren kreiviä. Tämmöisiä iloisia, hyväntuulisia elokuvia. Ne olivat viihdettä ihmisille, jotka kärsivät sodasta. Eikä sodan käsitteleminen ollut sensuurin takia sallittuakaan.”
Toisen maailmansodan jälkeen tuotantojen sävy synkkeni. Vapautunut yhteiskunta sai kartanoromantiikan sijaan käsitellä ikäviäkin aiheita ja se kiinnosti katsojia.
Elokuvahistoriassa ilmiö tunnetaan yleisesti. Kriisien jälkeen elokuviin ilmaantuu tummempia sävyjä.
”Jos ajatellaan tätä 2000-lukua, niin kyllähän tämä on ollut kriisiä kriisin perään. Syyskuun 9. päivä, arabikevään murskaaminen, finanssikriisi, Krimin valtaus, sodat, korona ja kaikki muu. Tapahtumat herättävät ihmisissä tunteita, joita täytyy käsitellä. Fiktio on yksi väline, jonka avulla sitä tehdään”, Seppälä kertoo.
Mitä rankempi tarina ja mitä synkempi hetki juonessa on meneillään, niin sitä pimeämpää on kuva.
Myös 2000-luvun teknologia on kehittynyt sallimaan visuaalisesti synkempiä kertomuksia. Kulkurin valssissa paistaa päivä, koska ajan filmikuvaus vaati paljon valoa. Nykyisillä digikameroilla pystytään tekemään hyvin tummaa kuvaa helposti. Jälkituotannossa kuvausta voidaan edelleen käsitellä synkkäsävyisemmäksi.
”Tilastolliset tutkimukset elokuvien tyylin ja tarinan välisestä suhteesta osoittavat, että mitä rankempi tarina ja mitä synkempi hetki juonessa on meneillään, niin sitä pimeämpää on kuva.”
Vahva visuaalinen ilme ja nopeatempoinen moderni kuvaus pitävät katsojaa otteessa.
Audiovisuaalisen kulttuurin professori Ilona Hongiston mukaan esimerkiksi nykyisten kauhuelokuvien suosio kertoo aikamme tarpeesta kokea voimakkaita tunteita.
"Kauhuelokuva tarjoaa äärimmäisiä kokemuksia ja tuo tutunoloisiin ympäristöihin jotain yliluonnollista.”
Hongiston mukaan kauhuelokuvat eivät välttämättä kerro maailmankuvamme synkkenemisestä, vaan yksilöllisestä halusta kokea enemmän – intensiivisemmin ja rajummin kuin ennen.
Katselukokemuksen pitkäaikaisia vaikutuksia on vaikea arvioida. Tutkimusten mukaan paljon väkivaltaa katsovat ihmiset arvioivat maailman väkivaltaisemmaksi kuin se todella on. Rikoksen polulle kukaan tuskin lähtee yksin television takia.
”Elokuvat synnyttävät käsityksiä, joiden puitteissa me ajattelemme ja suunnistamme maailmassa. Emme usko, että elokuva on totta, mutta kyllä se jättää meihin jäljen. Niin kuin kaikki muukin”, Jaakko Seppälä arvioi.
Mitään konkreettista haittaa Seppälä tai Hongisto eivät synkissäkään elokuvissa tai televisiosarjoissa näe. Jos katsoja itsessään huomaisikin vaikutuksia, on ratkaisu Seppälän mukaan helppo.
”Silloin ei kannata jäädä vain ja ainoastaan rikossarjojen äärelle, vaan sen rinnalla tulee katsoa sitten muutakin. Mieli pysyy kirkkaampana.”
Hongisto ja Seppälä työskentelevät Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineessa.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat