Hiihdosta on viime talvina kadonnut jotain olennaista, joka muuttaa lajin luonteen

Hiihto kuntoilumuotona on likimain parasta, mitä tiedän. Ladulla saa rytmin, joka lähentelee terapiaa. Jokainen lihas saa liikuntaa, ja silmä ahmii talvista maisemaa. Ruumis ja sielu kiittävät. Tekniikan ja kunnon paraneminen tuo tyydytystä.

Näin oli ainakin ennen, mutta nyt kansansuosikki on murroksessa.

Kymmenen viime vuoden aikana välineet ovat kehittyneet entistä helppohoitoisemmiksi, eikä esimerkiksi pidon saaminen suksiin vaadi enää suurta paneutumista voiteluun.

Isompi muutos kuitenkin on, että hiihdosta on kovaa vauhtia tulossa suorituspaikkaurheilua.

Syynä on ilmastonmuutos. Sen on huomannut jokainen hiihdonharrastaja.

Viime talvi oli yhtä suojasäätä. Omalla lähiseudullani hiihtourheilusta muistutti puolen kilometrin tykkilatu, jota hinkkasin läpi talven huomattavan suuren harrastajajoukon kanssa. Latumestari tiimeineen teki urhoollisesti, mitä pystyi.

Vesi- tai räntäsateessa pohdin välillä hiihtoharrastuksen mielekkyyttä. Noina heikkoina hetkinä purin hammasta ja ajattelin, että uidaanhan sitä 25 metrin radoillakin.

Suorituspaikkaliikunnassa hiihdosta katoaa kuitenkin jotain hyvin olennaista: vapaus, maisemien vaihtuminen ja siunattu yksinäisyys. Tässä lienee pääsyy, miksi hiihtoputket ja -hallit eivät menesty. Paras näkemäni ehdotus on hiihtokatoksen rakentaminen, sillä se suojelisi lumipatjaa vesisateilta.

Laturetkistäkin on kymmenen viime vuoden aikana tullut Oulun eteläpuolella ”toivotaan toivotaan” -tapahtumia, ja osa massahiihdoista on lopetettu kokonaan. Kukapa organisaatiota jaksaisi ylläpitää varmuuden vuoksi.

Tänäkin talvena Etelä-Suomeen luvattu lumitykki-ilmiö jäi pakkasista huolimatta, jos ei suutariksi, niin tussahdukseksi. Latupohjaan lunta riitti muttei raskaille latukoneille.

Alkuvuonna huomasin mielenkiintoisen ilmiön. Lähimetsiin alkoi ilmestyä hiihtäjien itse tekemiä perinteisen tyylin latuja, joista harrastajat Facebook-ryhmissä jakoivat toisilleen tietoja. Näille lähdin itsekin. Mieluummin luomulatu kuin kilometrin pituinen ympyrä.

Tasapainokin kehittyy. Luomuladulla potkun paikkaa saa hakea tarkasti, jotta pitopohja osuu muualle kuin kuoppaan tai kumpareeseen eikä nilkka muljahda.

Samalla saa näkymän lapsuuden mielenmaisemaan. Juuri tällaisia ne ladut olivat silloin joskus kouluvuosina, kun alakoulun hiihtokilpailuissa kamppailimme puusuksinemme ja rotanloukkusiteinemme veren maku suussa alpakkalusikoista.

Olemme palanneet lähtöpisteeseen. Ennen oli lunta muttei koneita. Nyt on koneita vaan ei lunta.