Jättiläiskalmarit Teneriffalla – uutuustrillerissä Nurmi ja Ritola kamppailevat meren petoja vastaan

Vanhana yleisurheilufanina arvostan sitä, että Risto Isomäen toimintatrillereiden suomalaiset sankarit ovat nimeltään (Lauri) Nurmi ja (Martti) Ritola.

Uudessa Krakenin saari -kirjassa Isomäki on vahvimmalla maaperällään, valtameressä. Sana kraken viittaa tuhat vuotta vanhoihin norjalaisiin merimiestarinoihin.

Aarre-lehden haastattelussa vuonna 2019 Isomäki kertoi jo alle kouluikäisenä syntyneestä kiinnostuksestaan valaisiin. Puolisonsa kanssa hänellä on Azorien saariryhmän Picon saarella vaatimaton kivimökki, jonne hän matkustaa vuosittain tarkkailemaan rakastamiensa suurten merinisäkkäiden elämää.

Picolta starttaavat myös Krakenin saaren tapahtumat. Kaskelottiparvet käyttäytyvät poikkeuksellisella tavalla, ja yksi iso uros löytyy oudosti raadeltuna.

Sekä Martti Ritola että valistunut lukija alkavat tässä kohdin muistella Martin aikaisempaa meriseikkailua Vietnamissa. Vuonna 2011 ilmestyneestä Con rit -romaanista on muuten hiljattain otettu uusi painos.

Pian Krakenin saaren tarina siirtyy Teneriffalle, ja juonen ottaessa lisäkierroksia lukijaa alkaa arveluttaa ajatuskin Kanarian-lomasta ja mustekala-aterioista.

Yhteys Jules Vernen 150 vuoden takaisiin kapteeni Nemon seikkailuihin on ilmeinen. Kirjansa jälkisanoissa Isomäki kiittää innoituksesta paitsi Verneä myös Arthur C. Clarkea, jonka yhdessä tieteisnovellissa esiintyi ihmiskunnalle harmia tuottanut älykäs kalmarilaji.

Risto Isomäen ekotrillereiden perusteelliset jälkihuomautukset – mikä kirjassa oli totta ja mikä keksittyä – ovat aina kiinnostavaa luettavaa, niin tässäkin.

Tuttu ongelma sen sijaan on se, että kirjailijan tieteelliset pohdinnat katkaisevat taajaan myös juonenkulun. Krakenin saaren henkilöillä tuntuu olevan aina aikaa jaaritella ja väitellä samalla, kun heidän kaverinsa ovat akuutissa hengenvaarassa.

Tekstissä on myös luvattoman monta kesken jäävää lausetta merkitsevää kolmea pistettä. Tekisi mieli napata niistä kaksi kolmasosaa pois.