Suomi on matkalla kohti jäävuorta kuin Titanic

Yle järjesti pari viikkoa sitten ensimmäisen puolueiden puheenjohtajatentin, vaikka eduskuntavaaleihin on vielä vuosi aikaa.

Koska olin paikalla studiossa asiantuntijakommentaattorina, pääsin kuulemaan ja näkemään väittelyn muutaman metrin päästä osallistujien kehonkieltä ja mikroilmeitä myöden.

Harras yksimielisyys oikealta vasemmalle vallitsi siitä, että maahan pitäisi saada talouskasvua, työpaikkoja ja investointeja.

Työttömyys on Euroopan korkeinta, talouskasvua ei ole ollut 18 vuoteen, julkisen talouden velka jatkaa paisumistaan eikä menojen ja tulojen tasapainosta ole tietoakaan. Taloudellinen huoltosuhde eli työllisten määrä suhteessa ei-työllisiin on heikentynyt ennätysvauhdilla.

Kesällä 2023 Petteri Orpon oikeistohallitus lähti suurin toivein tekemään isoa korjausliikettä saadakseen suunnan käännettyä. Työmarkkinoiden joustoja lisättiin, ay-liikkeen valtaa heikennettiin, sosiaaliturvaa leikattiin ja työn verotusta kevennettiin.

Ajatuksena oli, että näillä konsteilla syntyisi työpaikkoja ja työhaluja, kun kannustimet tarjota työtä ja ottaa sitä vastaan paranisivat.

Käännettä parempaan on nyt odoteltu yli tuhannen päivän ajan, mutta merkkejäkään siitä ei näy. Jo nyt on selvää, että monet hallituksen isoista tavoitteista jäävät saavuttamatta.

Oppositio syyttelee hallitusta vääränlaisesta politiikan hivenen vahingoniloiseenkin ”mitäs me sanoimme” -tyyliin ja vaatii muutosten kumoamista.

Opposition ei kuitenkaan ehkä kannattaisi liikoja ilkkua. Vuodesta 2011 kuluneiden neljän vaalikauden aikana kaikki puolueet yhden edustajan Liike Nytiä lukuun ottamatta ovat kukin vuorollaan olleet hallitusvaltaa käyttämässä ja vähintäänkin osavastuullisia tilanteeseen.

Se on poliittisten vastustajienkin myönnettävä, että Orpon hallituksella on ollut kunnianhimoista yritystä muuttaa asioita. Sen, ettei tulosta kuitenkaan näytä tulevan, pitäisi herättää suurta huolta oikealta vasemmalle.

Suomen tilanne kertoo karua kieltä siitä, kuinka rajallista yksittäisen valtion hallituksen ja parlamentin taloudellinen valta globalisoituneessa maailmassa lopulta on.

Budjetin kokoa ja painotuksia voidaan muuttaa, verotusta säätää ja kasvuinvestointejakin tehdä, mutta mitään takeita näiden toimien laajemmista talousvaikutuksista ei ole.

Maailmantalouden shokit ja globaalit suhdanteet saattavat hetkessä nollata kansallisen päätöksentekijän hyvät aikeet.

Minun pitäisi jo työni puolesta uskoa parlamentaarisen järjestelmän kykyyn ratkoa ongelmia. En voi kiistää, etteikö tämä usko olisi talouden alalla ollut jo jonkin aikaa kovalla koetuksella.

Poliittinen keskustelu vaikuttaa lillukanvarsissa pyörivältä ja usein suorastaan todellisuuspakoiselta näpertelyltä.

Hyvinvointivaltiomme rakennettiin jatkuvan talous- ja tuottavuuskasvun sekä korkean työllisyyden pohjaoletuksille.

Niiden puuttuessa valtiolaiva uhkaa muuttua kiihtyvällä vauhdilla kohti jäävuorta matkaavaksi demografis-fiskaaliseksi Titaniciksi, vaikka puolueiden poliittinen itsesuojeluvaisto kieltääkin tätä ääneen sanomasta.