

Hertta on poikkeuksellisen aktiivinen ja urheilullinen lehmä, jonka harrastukset vaihtuvat aina vuodenaikojen mukaan. Kesällä hän saunoo, onkii ja käy lavatansseissa. Talvella puolestaan luistelee, hiihtää tai laskee mäkeä. Kevään koittaessa lehmä ottaa monesti polkupyörän allensa.
Hertta ei kuitenkaan löydy eteläkarjalaisesta navetasta, sillä hän on lappeenrantalaisen suntion, Heli Kultasen, 58, mielikuvituksen tuotos.
Kultanen alkoi maalata naivistisia, yhden kuvan tarinoita positiivisesti elämään suhtautuvasta Hertta-lehmästä ja tämän ystävästä, negatiivisuuteen taipuvaisesta Hurmur-Katista puoli vuotta sitten.
Hertta kehkeytyi pikkuhiljaa. Aluksi lehmiä saattoi olla kaksikin. Kultanen maalasi myös lentäviä lehmiä. Lopullinen Hertta syntyi vasta viime talvena, kun Kultanen teki joulukortteja.
Eräänä iltana lehmän kylkeen piirtyi sydämen kuva. ”Silloin tajusin, että tuohan on Hertta.”
Nyt Hertalla ja Hurmur-Katilla on jo omat Facebook-sivut ja Hertta-postikortteja on myynnissä lappeenrantalaisessa kukkakaupassa sekä kahvilassa. Postikorteissa on usein joku humoristinen, Karjalan murteella kirjoitettu lause. Facebookista puolestaan löytyy pidempiä tarinoita lehmän ja kissan seikkailuista.
Uusia aiheita Kultasen ei juurikaan tarvitse pähkäillä. ”Ideoita kuviin tulee enemmän, kuin ehdin tai osaan niitä maalata.”

Kultanen on maalaistalon tytär, nuorin viidestä lapsesta. Vanhemmilla oli kymmenkunta lehmää, joista ensimmäiset oli hankittu 1950-luvulla.
Lehmiä hoiti Kultasen äiti. Isä työskenteli Konnunsuolla vanginvartijana. Niinpä lehmät olivat erityisen rakkaita Kultasen äidille.
”Isosisko totesi joskus, että vasikat ovat äidille rakkaampia kuin lapset”, Kultanen naurahtaa.
”Isosisko totesi joskus, että vasikat ovat äidille rakkaampia kuin lapset.”
Kultanen sisaruksineen kasvoi peltomaisemissa, kissojen ja lehmien seassa. Välillä myös kirjaimellisesti. ”Kun veljet olivat pieniä, äiti laittoi navetassa ollessaan heidät joskus vasikoiden karsinaan, jotta pojat pysyisivät aisoissa.”
Tilan jatkaminen ei kuitenkaan ollut sisarusten, ei myöskään Kultasen valinta.
”Minä olin nuorin, viimeinen oljenkorsi. Tuntui pahalta sanoa, että en jää tänne.”
Lehmät lähtivät 1990.
”Silloin tyhjeni kaikki navetat. Kaikki muutkin tekivät saman ratkaisun. Se oli ainoastaan iso tila, mikä kannatti.”
Lehmistä luopuminen oli vaikeaa, etenkin Kultasen äidille. ”Äiti itki joka kerta, kun meiltä lähti lehmä Karjaportin auton kyytiin.”
Kultanen on ollut luova pienestä pitäen, kirjoittanut runoja ja piirtänyt.
Aiemmin hän purki luovuuttaan muun muassa kukkasidontaan töissään kukkakaupoissa ja hautaustoimistoissa. Neljä vuotta sitten hän ryhtyi suntioksi ja silloin syntyi luovuustyhjiö.
Ensimmäinen sysäys Hertta-lehmälle tuli kivistä. Kultanen kaipasi työpaikalleen Lappeen kirkkoon paperipainoja erilaisille lehtisille. Mieleen tuli kivet, joihin hän alkoi maalata leppäkerttuja, kettuja ja pöllöjä.
”Ajattelin, että tämähän on hirveän hauskaa.”
Toisen sysäyksen toi äidin kuolema. Dementiaa sairastava äiti palasi viimeisenä vuotenaan menneisyyteen ja puhui paljon lehmistä.
”Kun vierailin hoivakodissa, hän kysyi monesti, muistitko hoitaa lehmät ja lypsääkö se ja se lehmä vielä.”
Silloin Kultanen pysähtyi miettimään, miten paljon maalla on tyhjiä navettoja sekä niitä, joille lehmien hoitaminen on ollut elämäntyö: ruokkiminen, lypsäminen ja hyvän huolen pitäminen.
Sen jälkeen Kultanen maalasi yhteen kivipainoon lehmän, joka sai erityisen paljon tykkäyksiä Facebookissa.
”Mietin, että voisihan näitä maalata kortillekin. Hertta syntyi vähän puolivahingossa. Se oli onnenkantamoinen.”
Kultanen rajaa tätä nykyä maalaamisen ainoastaan vapaapäiviinsä.
”Maalaaminen on sellaista, että se vie mennessään. Siinä saattaa mennä monta tuntia, helposti aamuyöhön. Välillä on päätettävä, etten maalaa. Teen jotain muuta ja nukun yöni hyvin.”
Silloin hän monesti kirjoittaa runoja.
Kultanen maalaa akryyliväreillä. Alussa hän ei luonnostellut hahmojaan. Otti vain maalit sekä paperin ja alkoi maalata.
Sinä päivänä, kun Kultanen halusi maalata polkupyöräilevän lehmän, hänen oli pakko ensin luonnostella polkupyörä ja sitten vielä lehmä siihen.
”Olen hirveän useasti ajatellut, että tämä on niin hullua puuhaa. Enhän minä osaa maalata polkupyöräilevää lehmää”, Kultanen nauraa itselleen.

Välillä taiteilija myös turhautuu, kun monen tunnin maalaamisen jälkeen tuloksena on ainoastaan kasa hellan sytykkeitä.
”Sen verran kriittinen olen, että vaikka tämä on naivismia, kyllä lopputuleman pitää näyttää siltä pyöräilevältä lehmältä.”
Vaikka Kultanen kasvoi lehmätilalla, Hertalla ei ole esikuvaa Kultasen lapsuudessa.
”En muista, että meillä olisi ollut sen nimistä lehmää. Ne kivat ja kiltit lehmät olivat kuitenkin minun lempilehmiäni. Yksi taisi olla sellainen, jonka selkäänkin uskalsin mennä.”
Kissoja Kultasen kotitilalla oli aina, monesti montakin kerrallaan. Nykyään Kultasen rintamamiestalon pihamaalla käyskentelee kissa nimeltään Harmi.
Hurmur-Katin esikuva asuu kuitenkin Suhmurassa, Kultasen veljen kotona. ”Se on sellainen äreä kissa, joka inhoaa sitä, että heille tulee vieraita. Lymyilee yleensä sohvan alla, käy ainoastaan syömässä ja kulkee omia teitään.”
Siinä missä maalauksien Hertta-lehmä on aina hyväntuulinen ja positiivinen, Hurmur-Katti on pessimistinen riiviö. Varsinainen vastarannan kiiski, joka eikä pidä kenestäkään – paitsi juuri ja juuri ehkä tuosta lehmästä.
Kultanen ajattelee, että hieman äksy Hurmur-Katti luo maalauksiin hyvän vastaparin Hertalle, joka tuntuu kokevan kaiken positiivisen kautta.
”Ihmiset voisivat ottaa mallia lempeästä, hyväntuulisesta lehmästä.”
Kultaselle Hertan maalaamisessa on tärkeää, että yleisö pitää näkemästään. Sosiaalinen media on tässä oiva mittari.
”On ollut hirvittävän hauskaa nähdä, että pystyn tekemään jotain sellaista, mikä tuo ihmisille iloa. Se on se, miksi tätä kannattaa jatkaa. Olisi aika tylsää maalata kortteja ainoastaan omalle seinälle.”
Parasta Hertan tekemisessä onkin positiivisuuden ja ilon levittäminen muille.
”Samalla ihmiset voisivat ottaa mallia lempeästä, hyväntuulisesta lehmästä. Positiivisuus on se, mitä itsekin haluan levittää.”
Onko Hertta siis tekijänsä alter ego?
"Muuten kyllä, mutta minä en ole läheskään niin energinen enkä urheilullinen", Kultanen naurahtaa.

Hertta-lehmän syntymän jälkeen luomisen vauhti on ollut hurjaa. Kultanen kokeekin, että hänen elämänsä on mullistunut Hertan ja Hurmur-Katin myötä.
”Kun tähän hurahti, niin sillä tiellä ollaan!”
Nälkä on myös kasvanut maalatessa. Kun ensimmäinen haave, Hertta-postikortit, uskalsivat toteutua, tilalle tuli uusia haaveita.
”Haaveilen siitä, että seuraavaksi teen vuosikalenterin. Olen miettinyt myös lastenkirjaa.”
Kultanen kokee myös muuttuneensa ihmisenä Hertta-lehmän myötä.
”Olen varmaankin tullut umpimielisemmäksi”, Kultanen naurahtaa.
”Tai ainakin olen huomannut, miten hirveän hyvin viihdyn yksinäni. Kaipaan enemmän omaa aikaa. Sellaista, että saa rauhassa tehdä ja luoda jotain.”
Hertta-lehmä ja Hurmur-katti löytyvät Facebookista.