Heikki Turunen oli kova poika ryyppäämään ja tappelemaan nuorena lehtimiehenä Joensuussa. Romaaneja ei pysty kirjoittamaan humalassa, sen harhaluulon korpikirjailija kumoaa. Kuva: Lari Lievonen
Karjakko raiskasi teini-ikäisen Heikki Turusen – teko painaa yhä kirjailijan mieltä
Maaseudun ihmiset ovat Heikki Turusen kohtalo. Huippusuosittu esikoisteos Simpauttaja täyttää jo 50 vuotta.TilaajalleJuuka
Heikki Turunen hämmästelee, miten vähän romaaneja maaseudun autioitumisesta on tehty, vaikka kaupungistuminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Kuva: Lari Lievonen”Olen pirun vanha ukonturjake. Ei se ole muuten mahdollista, että esikoisteos täyttää 50 vuotta”, Heikki Turunen tuumii olohuoneensa sohvalla Juuassa.
Simpauttaja julkaistiin 1973, ja sittemmin Helsingin Sanomien lukijat valitsivat kirjan vuosisadan parhaaksi suomenkieliseksi esikoisteokseksi.
77-vuotiaalta Turuselta ilmestyy juhlavuonna kaksi upouutta romaania (WSOY). Simpauttajan hinnassa hän taustoittaa itseään säälimättä esikoisensa teemoja ja henkilöitä. Parhaillaan Turunen työstää teosta, joka käsittelee kuolemaa.
Viimeinen korpikirjailija varttui 1950-luvulla suomalaisen maaseudun kulta-aikana, mikä teki hänestä parantumattoman maalaisromantikon.
Turusen lapsuuskodin ikkunasta näkyi kansallismaisema Koli ja vieressä sijaitsi Suomen jylhin järvi Pielinen. Hän muistelee kaiholla, miten raivasi kuokalla peltoa 12-vuotiaana poikasena veljiensä kanssa.
”Ostimme kaupasta vain kahvit ja mausteet, kun liha, maito ja vilja tulivat omasta takaa. Se oli komeaa ja omavaraista elämää verrattuna nykyaikaan.”
Vanhempien ristiriidat tekivät särön maalaisidylliin. Turusen isä oli kiukkuinen ja luulotautinen sotainvalidi, joka epäili puolisoaan jatkuvasti syrjähypyistä.
”Isä saattoi murjottaa kaksi viikkoa ja nukkua ladossa tai navetan ylisillä. Sieltä hän uhosi äidille, mikä oli lapsille kova paikka.”
”Maaseudun ihmiset ovat kohtaloni. Kirjoittakoon ne kaupungeista, jotka osaavat, minä en edes välitä.”
Heikki Turunen ihmettelee, miten vähän romaaneja maaseudun autioitumisesta on tehty. Hänen mukaansa kriitikot ja mesenaatit pitävät maalaiskuvauksia tyhmänä aiheena.
”Maaseudun ihmiset ovat kohtaloni. Kirjoittakoon ne kaupungeista, jotka osaavat, minä en edes välitä. Väinö Linna sanoi, että hänen tehtävänsä oli kertoa suomalaisen talonpojan synty ja minun pitää kertoa talonpojan kuolema.”
Turuselle tulee muista maalaiskirjailijoista mieleen lähinnä naapurimaakunnan Pohjois-Savon Eino Säisä (1935–1988). Kalle Päätalo toki kuvasi metsätöitä ja selkosten elämää Taivalkoskella, mutta ei keskittynyt pelkästään maaseutuun.
Nuoressa polvessa on Turusen mielestä yksi ainoa maaseutukirjailija, Antti Heikkinen. Hän kirjoitti myös esipuheen Simpauttajan 50-vuotisjuhlapainokseen.
”Nilsiän nero on ihana kaveri. Antin kaltainen nuori mies antaa minulle lohtua. Kun pääni kallistuu, maaseudun ja luonnonmukaisen elämän kuvaus ei kokonaan häviä.”
Pohjois-Karjalan maaseutu on muuttunut valtavasti Heikki Turusen lapsuusvuosista. Silloin joka tien varressa oli lehmikarjaa ja hevosia, kun nyt esimerkiksi Juuassa on enää muutamia isoja karjatiloja.
”Nekin ponnistelevat suurissa vaikeuksissa ja maajussit tekevät ilmaista työtä.”
Kirjailija luottaa siihen, että maatalous jatkuu Suomessa syvästä kriisistä huolimatta.
”Meillä pitää olla oma ruuantuotanto, eikä se tule muualta kuin talonpojan kädestä.”
Se häntä ilahduttaa, että kahteen tyhjillään olleeseen naapuritaloon on muuttanut asumaan uusia nuorehkoja ihmisiä. Korona-aika elvytti maaseutua.
Turunen on tunnettu tulenpalavana EU:n vastustajana, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti kirjailijan suhtautumista länsiliittoutumiseen.
”Olen hiukan perunut pyhiä sanojani ja hyväksyn nyt pitkin hampain EU:n. Liitossa on uskottavuutta ja pelotetta hullulle Venäjän kansalle.”
Sitä Turunen ei kuitenkaan sulata, että Euroopan unioni sekaantuu Suomen hyvin hoidettuihin metsiin.
”EU:n kannatuksen nousu rohkaisee erityisesti vihreitä jäkättämään metsäasiasta.”
Heikki Turunen on asunut koko elämänsä Pohjois-Karjalassa. Heikin ja Seija-vaimon koti sijaitsee Juuan kunnassa Pielisen kupeessa. Kuva: Lari LievonenSimpauttajan hinta -romaanissaan Heikki Turunen kirjoittaa avoimesti, miten hänen ikäpolvensa maalaisnuoret ovat häpeilevän seksuaalikasvatuksen tuloksia.
”Kun lehmä vietiin astutettavaksi, niin äiti ajoi meidät pois navetasta, vaikka olimme aikamiehiä. Elämän syntyminen salattiin täysin. Pornolehdet olivat ainoita opettajia.”
Kirjailijan lapsuudessa tavattiin sanoa, että kyllä luonto opettaa tikanpojan puuhun. Näin olikin, mutta koville se ujolla nuorukaisella otti.
Kotitaloon liittyy ahdistava muisto, josta Heikki Turusen on ollut vaikea puhua. Miespuolinen tarkkailukarjakko nukkui Heikin kanssa yöllä vintillä ja tuli yhtäkkiä samaan sänkyyn.
Teini-ikäinen herkkä poika ei tiennyt silloin mitään homoseksuaaleista. Hän joutui karjakon raiskaamaksi.
”Mies tuli viereen ja haparoi sukupuolielintäni. Se oli hirveä järkytys”, Turunen sanoo.
Kuka?
Kirjailija Heikki Turunen on syntynyt vuonna 1945 Pielisjärvellä, joka kuuluu nykyään Lieksaan.
Työskenteli ennen kirjailijan uraa toimittajana. Kuuluisimmat teokset ovat 1970-luvulla ilmestyneet Simpauttaja, Joensuun Elli ja Kivenpyörittäjän kylä sekä vuonna 2010 ilmestynyt Hämärätunnin tarinoita.
Kirjojen tapahtumat sijoittuvat yleensä maaseudulle. Turunen on ansioitunut suomalaisen yhteiskunnallisen murroksen kuvaaja.
Esikoisromaani Simpauttaja ilmestyi 1973, ja vuonna 2000 se valittiin vuosisadan parhaaksi suomalaiseksi esikoisteokseksi Helsingin Sanomien lukijoiden äänestyksessä.
Pro Finlandia -mitali 2001.
Asuu Pohjois-Karjalan Juuassa. Perheeseen kuuluvat vaimo Seija ja elokuva-alalla työskentevä poika Janne.
Lähde: WSOY
Ennen päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistä Heikki Turunen työskenteli lehtimiehenä. Hän aloitti toimittajan hommat Lieksan Lehdessä ja pääsi sotaväen jälkeen töihin Karjalan Maahan.
Vasta joensuulaisessa keskustan lehdessä Turunen sisäisti, millainen maaltapako Suomessa oli meneillään 1960- ja 1970-luvun vaihteessa.
”Kirjoitin runonäytelmiä aatelisista ja orjuuden ajoista näkemättä ympärillä kehkeytyvää tragediaa. Karjalan Maassa menin tekemään maatilajuttuja Ilomantsin ja Tohmajärven peräkyliin. Äidit itkivät, kun lapset lähtivät maailmalle.”
Myös suomalaisen yhteiskunnan liberalisoituminen osui Heikki Turusen hurjiin nuoruusvuosiin. Kapakassa käyminen oli muotia ja tiedotustilaisuuksissa toimittajille tarjottiin Joensuussa väkeviä.
”Se oli ihanaa vapauden aikaa. Ei ollut ahdasmielisiä akkoja jäkättämässä. Muistan, kun Karjalaisen suosittu pakinoitsija joi infossa kuusi konjakkia ja teki hyvän jutun lehteen.”
Turunen kuitenkin myöntää, että boheemisuus meni nuorena miehenä liian pitkälle. Kun kustantajat eivät innostuneet romaanikäsikirjoituksista, hän lääkitsi pahaa mieltään viinalla. Heikki oli vakiokasvo Joensuun putkassa.
”Olin vahva maalaisjullikka ja ajauduin herkästi tappeluihin nakkikioskilla.”
Vaimo Seija Turunen tulee kyselemään joudatteko jo keittiöön kahville ja karjalanpiirakoille. Heikki ja Seija tapasivat toisensa Karjalan Maan toimituksessa.
”Lehden sihteerinä hän antoi minulle aina förskottia juopotteluun. Myöhemmin minä olen antanut vaimolleni rahaa”, Heikki Turunen naurahtaa.
Heikki Turusen kirjailijakammio sijaitsee kodin yläkerrassa Juuassa. Hän kirjoittaa mieluiten öisin klassisen musiikin soidessa hiljaa taustalla. Kirjailijan suosikkeja ovat muun muassa Sibeliuksen, Wagnerin ja Tšaikovskin tuotannot. Kuva: Lari LievonenArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
